IRC-Galleria

Länsimaalaiset nykytarinat loppuu melkeen aina siihen, että maailma pelastuu ja prinssi ja prinsessa saa toisensa. Japanilaisissa tarinoissa lopussa on usein jäljellä vaan toivo. Jos sitäkään. Voi olla vain toteamus: Elämä meni näin. Tehkäämme parhaamme pysytellä kyydissä.

Taas yksi sarja, jossa toinen hahmo juoksee toisen perässä sen selän takana salaa. Kun asia käy ilmi, niin mitä ikinä tapahtuu, niin tämä vahvempi lupaa tehdä kaikkensa koko maailman ongelmille ja palata tärkeimpänsä luo. Ja viimeisessä jaksossa ei ole kuin nämä kaksi henkilöä. Maa tärähtelee, rakennuksen katon rappaukset putoilevat, ja maailmanpelastaja juoksee poispäin ulko-ovelle. Tyttö huutaa kyyneleet silmissä perään: "Palaathan takaisin niin kuin aina? Palaathan!?" Ja hahmo kääntyy katsomaan tärkeintään silmiin. Sanoja ei tarvita. "En tällä kertaa. Sayonara."

Kukaan ei saanut sitä, mitä halusi. Maailma paheni. Ei kilistelty samppanjalaseja.

Pidän tarinoista tarinoiden takia. Ihan sama onko kyseessä kirja, elokuva, piirretty vai joku muu. En silti mene ylikehumaan japanilaisia tarinoita. Hyvä tarina on hyvä tarina. Made in anywhere.

Ja kyllä mä hajoon välillä siihen, että on todistanut hirveetä taistelua maailman kauheuksia vastaan miljoona sivua tai framea ja lopussa selviää, että sillä ei ollut mitään väliä. Yrittäköön olla sitä realismia, että yksi ihminen ei voi muuttaa koko maailmaa. Paskat. Tschingis-kaanikin teki niin.

Ja yksi sana
tai pelkkä katse,
voi muuttaa ihmisen elämän.