IRC-Galleria

Katselen kuvaa seinällä, jossa mies nojaa punan värjäämällä hiekalla polvillaan ja peittää veriset kasvonsa käsillään. Olen juuri ollut katsomassa teatteriesitystä, joka käsitteli ihmistä hektisen yhteiskunnan pyörteissä. Paikalla on muitakin ihmisiä. Tuttuja, joiden kanssa alunperin saavuin paikalle. Ne ovat enimmikseen hiljaa ja odottaa.

Käytävän päästä kuuluu tuttu ääni, joka vie mukanaan. Joku soittaa kitaraa. Kävelen ääntä kohti ja näen pojan, joka näppäilee kitaraa varovaisin sormin. "Sä soitat hyvin", vieressä istuva tyttö sanoo. Poika hymyilee tietoisena soittotaidostaan. "En mä osaa tätä oikeen soittaa", se sanoo. Katson itse poikaa vierestä ja hymyilen salaa. Se sai siitä kitarasta tunnelmaan hyvin sopivaa värähtelyä irti. Oli hiljaista ja ihmiset olivat äänettöminä. Se oli hetki.

Olisin halunnut tarttua siihen kitaraan, virittää sen ja soittaa. Jatkaa sitä hetkeä. Olin ollut joskus kitaristi. Nyt tajusin, että minulla ei ollut mitään, mitä sanoa sillä kitaralla. Ei kappaletta, ei edes tunnetta, jonka kykenisin tulkitsemaan sillä soittimella. Katsoin kynsiäni, jotka olivat taas kasvaneet yli käytännöllisten mittojen. En ollut enää soittaja, en mitään. Oma funktioni oli hukassa. Häilyin. Poika käänsi katseensa minuun. Se katsoi suoraan silmiin, muttei nähnyt niissä mitään. En oikeasti enää ollut siellä.