IRC-Galleria

Tampere-talo. Hieno rakennus. Nyt kun sitä on katsellut tarpeeks monta kymmentä tuntia putkeen, niin glamouri häviää pikkuhiljaa. "Miten mä oon vieläki täällä?" Vihdoin eilen sain jätettyä sen taakse. Mutta olisinko silti ehkä halunnut vain jäädä? Edes jonnekkin muualle, kuin minne palaisin. Asiat muuttuu ehkä nyt. Pikkuhiljaa.

Ja oli oikeesti ihan mahtavaa. Kun liikkuu sopivissa piireissä ja tapaa toinen toistaan ihanampia ihmisiä, niin jaksaa aina odottaa jotain tulevalta. Taas yks coni, joka onnistu. Tunnelma toimi. Pientä säätöä ja väsymystä, mutta noihin oon jo tottunu. Vaikka olinkin ihan liian väsynyt liikkeelle lähtiessä, niin perjantaina illalla tuttuja tavatessa vihdoinkin yöllä eksyin suoraan syliin.

Ja tuli uusia tuttuja. Noita ihmisiä näkee mielellään, kun sieltä harvoin tulee ihan järkyttäviä tapauksia vastaan. Oon ite varmaan mulkkuusindekseissä yks isoimmista kyrvistä. Tulee syyllinen olo, kun uudet ihmiset sanoo, että sä olet hyvä tai helposti lähestyttävä tyyppi. Se on vähän hiinä ja hiinä. Mulle tulee valheellinen olo helposti. En aina itekään tiedä, että mitä mä oon tekemässä. Ja sit välillä kaikki on taas niin tarkkaan suunniteltua, että se pilke siellä silmäkulmassa on vaan trick of the light.

Oikeesti vaan hirvee pelko siitä, että mua ei haluta mihinkään.

Heti jos jollain on hätä, niin oon sit siellä. Ja sit jos kaikilla on kivaa, niin katselen vaan sieltä jostain juhlatilaisuuden pimeästä nurkkapöydästä ja hymyilen hiljaa yksikseni. Tai jos on hyvä päivä, niin poukkoilen paikasta toiseen. Pari minuuttia sinne ja pari tänne. "Sä vaan ilmestyt jostain."

Ja meen välillä vähän rikki. Ja sit tarviin ehkä sen minuutin ja toimintakyky on taas täysin tallella. Mutta kaikki ne heikot hetket oon sen verran piilossa minkä kykenen. Toki olisi kiva jos ois enemmän niitä hyviä kuin huonoja hetkiä. Jos oon pahana, niin uskon, että sitä olisi raskasta katsella. Kyyneleitäkin on erilaisia. Välillä puuttuu toivo.

Yritin suhata kolmea ihmistä Tampereelta Helsinkiin. Jossain vaiheessa takapenkin tyttö alko hiljaa lauleskella radiossa soivan biisin tahtiin. Ja se laukas multa muiston, joka oli spesiaali yhdestä tytöstä ja pojasta. Ja koitin siinä sitte sit pitää ratista kiinni ja seurata tietä samalla, kun silmät vuotaa ja kauhkot vetää itselleen lisää kierroksia. Näytti varmasti vakuuttavalta jos joku kiinnitti huomiota. Palauduin nopee. Mutta väsytti. Ei ajaminen vaan oleminen.

Ja jossain Tampereen Keskustorilla sunnuntaina päivällä tapasin tytön, jota en vielä oikeestaan tuntenut. Vein sen syömään. Aika kulu pikkuhiljaa. Oli ihan mukavaa. Sen kanssa tuli ihan hyvin juttuun. "Enkä pokaile", muistin mainita. Ihan yhtä hyvin se ois voinu olla joku kiva poika. Aurinko paisto. Oli kaunis päivä.