IRC-Galleria

Ovesta sujahtaa sisään hiippalakki. Hetken aikaa ympärilleen kauhulla katsellen se etsii katseellaan lattialla makaavan partasuun. "Hei mitä tämä nyt on? Täällähän on aivan kamala sekamelska. Kaikkien näiden pakettien piti olla lajiteltuna jo viime viikonloppuna", se kimittää kuin pikkuorava. Kierin hitaasti lattialla punapukua päin, jotta näen sen kiiluvat silmät. "Teidänhän asia se on, että on tavarat pakattuna. Jos et muista, niin minä olen vain se postimies", valistan pikkumiestä. "Eli siivoa, tonttu, toki tämä sotku jos häiritsee. Eihän tässä ole kuin iäisyys aikaa." Haparoin lasejani läheiseltä pöydältä nähdäkseni, että kuka ärsyttävä maailmanparantaja häiritsee lepoani. Tonttu vain katselee vierestä. Tunnen sen katseen parrassani. "Etkö edes tunnista minua?", tonttu kysyy. Aseteltuani lasit silmilleni vilkaisen tonttua ja muistan. "Sinä. Pakkoko on tulla tänne kiusaamaan vanhaa miestä vuoden kiireisimpänä aikana?", yskin punalakin suuntaan. Liian tuttu tapaus tämä tonttu. Ihan liian tuttu. Ihan liian monen sadan vuoden takaa.

"Kaikkien näiden vuosien jälkeen näytät yhä säälittävältä", tonttu aloittaa. "Eikö olisi helpompi käyttäytyä niin kuin kunnon mahtimiehen tulee ja unohtaa se tapaus? Se ei ole tulossa takaisin. Ne ovat sellaisia ne ihmiset." Räjähdän puhetulvaan: "Mitä sinäkään mitään tiedät punaturpa! Ihan kuin olisit ollut siellä. Elänyt ne hetket. Ne hetket, jotka minä koin, koska minä olin siellä tällä sielulla ja ruumiillani. Ei ole olemassa hetkeä, jolloin en katuisi..." "Katuisi mitä?", tonttu kysyy. "Usko hyvä kuuraparta, että se jätti sinut. Sitä ei kiinnostanut. Olet läski, parrakas ja punanaamainen ihrapallo. Ja vaikka noilla attribuuteilla ei olisi mitään väliä, niin koita tajuta, että olet täysin toivoton tapaus sisältä. Ja... olet aina ja ikuisesti, sinä. Et muutu, vaikka vuodet vierevät ohitse." "Nyt alkaa tällä vanhalla pukilla keittää", ilmoitan rauhaani häiritsevälle vanhalle kääpiölle kohteliaasti. "Jos siis et halua, että joudutte kärräämään minut vasten tahtoani rekeen sen kirotun alkoholistiporon ohjaksiin, niin painu sinä perkeleen hiippalakki, vanha ystävä, helvettiin täältä." Tonttu palaa ovelle, josta tulikin. "Selvä on kuomaseni, mutta olisi paras olla huomenna liitokunnossa." Ovi paiskahtaa kiinni.

"Mitään tuokaan tiedä. Täynnä ylihilpeitä apinoita koko mesta", mumisen itsekseni. Etsiydyn kaiken huoneessa velluvan rojun läpi nurkkaan, jota koristaa vanha lipasto. Avaan sen ja etsin käsiini ikivanhan kirjeen. Pitelen sitä käsissäni täristen. Sama juttu aina. Tiedän hyvin, mitä kirjeessä on, mutta pakko se on aina muistuttaa itseään. Avaan kirjeen ja otan sieltä valkoisen paperin, joka tuoksuu vieläkin parfyymilta. Katson kirjoitusta paperilla lasieni läpi. Aina samat sanat: "Sinä jätit minut. En minä sinua." En enää jaksa edes kyynelehtiä. On vaan pakko hoitaa tehtävänsä. Olla se, mikä on. Ja vaikka kuinka tahtoisin tehdä jotain noille sanoille, niin on liian myöhäistä. Aika meni jo.