IRC-Galleria

Olin samassa tilanteessa kuin melkeen kymmeniä kertoja aiemmin. Joku tapahtuma. Töissä siellä. Melkeen tietonen siitä, mitä olen tekemässä.

En ehtiny nukkua edellisenä yönä paljoa mitään, kun sähläsin viime hetkellä yhden asunnon tyhjentämisen kanssa. Juoksin lopulta perjantaina iltapäivästä junaan varmaan maailmanennätysajassa ja jopa kaikki kamat mukana. Sillon riitti vielä hetki energiaa.

Paikanpäällä hyvin nopeasti tilanne selkeyty sen verran, että se oli epäselkeetä. Muuttuvat tekijät muuttuu ja tiedonpalasia liitelee ties missä. Aivan sama. Työvaatteet päälle ja ladulle.

Ois ehkä pitäny epäillä jotain siitä, että oli vaikeeta fokusoida silmiä yksityskohtiin. Joku oli pielessä jo alusta asti. Onneks ei tapahtunu mitän ihmeempiä. Paitsi pääsin toteemaan, että ovella ihmisten henkkareiden tarkistelu on just niin perseestä kuin mitä mulle jo kymmenen vuotta sitte varoteltiin. Onneks sitä ei kestäny kauan. Mitään muuta ei oikeen ollut. Rauhallista aina siellä, missä sillä hetkellä vetelin.

Kun pääsin vuorosta, ni löysin itseni revityn roudaamaan jotain tuoleja ja pöytiä. Ja melkeen rikoin ranteeni. Näemmä edelleen hajalla heti jos taivuttaa sitä pienen painon alla. Onneks en ikinä päädy lääkäriin asti näyttämään sitä. Siinä roudatessa tuli silti kans fiilis, että oon ihan totaalisen puhkiväsyny ja pihalla. Lähimuisti oli alta sekunnin. Näytin varmasti fiksulta. Olin pihalla. Olisivat mieluummin hankkineet lumiukon sinne.

En saanut yön aikana unta varmaan yli paria minuuttia. Muistan joka ikisen äänen jokaiselta tunnilta. Ja kun lopulta totesin, että jos sitä nyt sit luovuttais ja kattois kelloa, niin se oli just minuutilleen sen verran, kuin mihin aikaan olin ajatellut nousta. Kaunista ja kaoottista. Ja ihan liian tavallista. Haluisin osaa nukkua.

En ollu aamulla väsynyt ja luulin, että kaikki on ok. Kuitenkin mitä pidemmälle päivä meni, niin sitä heikompi happi oli. Kaikki oli raskaampaa ja vatsa oli koko ajan enemmän ja enemmän sekasin. En saanut aikaan keskustella juurikaan ihmisten kanssa, kun oma olo oli liian huono sosialisointiin kunnolla.

Ja harmittaa tuhannesti, että mestoilla oli vanha tuttu tyttö, jonka olisin halunnut tavata pitkästä aikaa. Jutella sen kanssa vaan ihan jotain satunnaista. Kun ois ollut mahdollisuus. Ja aikaa. Mutta ei.

Ja en enää tiedä missä vaiheessa. Mutta kävelin jossain vaiheessa yhden toisen tytön ohi ison salin poikki. Tiesin siitä hassuja juttuja tutun tutun tutun takia. Se katteli mua hetken kun tallustelin eteenpäin. Mutta kun käänsin katseeni sitä päin, niin se käänsi oman katseensa pois. Näytti kyllästyneeltä. Ja se istu yksin ison pöydän ääressä. Ja mä hymyilin hiljaa. Ja kävelin pois.

Tajusin varmaan vasta sata vuotta myöhemmin, että mun ois sillä hetkellä pitänyt istua sen viereen ja naurahtaa, että onko tylsää vai mikä on. Kaikkiallahan on juhlat. Tiesin siitä tytöstä muutenkin sen verran, että se olis voinut jopa piristyä siitä. Tai toisena vaihtoehtona panikoida ihan saatanallisesti, mutta no niin no. Mun on aika helppo ymmärtää sellasta mielentilaa, joka pelkää toisia. Onneks on känni. Ja hassut vaatteet. Äläkä kerro kellekään: Sillä tytöllä ihan sama.

Helppo piiloutua siten, että on esillä.

Juuri kun mun piti mennä kattomaan yhtä bändin esitystä, jonka olisin halunnut nähdä varmaan eniten vuosiin samantyyppisissä tapahtumissa niin EI. Makasin sohvalla tuhannen jäässä, vatsa totaalisen ympärikääntyneenä ja joku totaalinen kaiken valtaava kipu koko ruumissa. Ja ympärillä tuhat vierasta ihmistä. Ja särkylääkkeet loppu. En pystyny edes liikkumaan tai pitämään silmiä auki.

Kaikki ulkovaatteet päällä ja oli pakko ristiä jalat yhteen, kun muuten tuntu, että ne jäätyy. Ympärillä ihmisiä pelkissä alusvaatteissa. Ja koko ajan sattu. Aivan sairaalloisesti. Enkä pystyny pyytämään keneltäkään oikeen jeesiä. Kattelin ympäri huonetta aina välillä hetkittäin. Tuttuja, mutta liian kaukana. Ei pystyny huutamaan.

Jossain vaiheessa puolituttu tuli juttelemaan, että näytän hirveeltä. Kysyin siltä totaalisen kärsivällä äänellä, että jos se pystyis hankkimaan mulle jotain helvetin vahvoja särkylääkkeitä. Ja eikö mitä. Se ois mieluummin kantanut mut parin kerroksen päähän punasen ristin hoitsujen luo kysymään sitä samaa kyssäriä. Mun aivot oli niin hajalla, että en saanu enää mitään järkevää sanaa suustani tai muotoillu toiveitani järkevästi. Helvetti, pääsisin sinne ihan omin saatanan jaloin ellei ois riskinä, että laattaan tai paskon about housuihini jos nousen vittu siitä saatanan sohvalta. Halusin vaan ensisijasista kivuista ja siitä vitun kuumeen aiheuttamasta jäätymisestä eroon. Liian paljon toivottu.

Meni hermo. Ja itsehillintä. Annoin kivulle myöten. Sanat takertu kurkkuun ja kyyneliä alko virtaamaan silmäkulmista. Tapahtu just se, mitä en halunnut, että missään nimessä tapahtuu. Muutun heikoks ja hajonneeks vieraiden ihmisten edessä. Oisin halunnu olla muualla. Joku muu. Mutta ei. En pystyny edes juuri pyyhkimään naamaani, kun pidin käsiä ulkotakin sisällä jäätävän kylmyyden takia.

Ei, pliis, tätä. Ei näin...

Sain vedettyä sen verran happea keuhkoihin, että sain järkevällä äänellä suostuteltua sen kaverin vaan hakemaan mulle lasin vettä. "Oon ihan kunnossa." Joojoo.

Ihmiset vieressä katteli eivätkä välittäneet, kun joku helvetin niille tuntematon pelle sekoaa. Oisin halunnut pois sieltä enemmän kun mitään muuta. Tai no. Ehkä vielä enemmän, että se kipu loppuu.

Ja en vain kuvitellut edes silmät kiinni sitä, että näytin pahalta. Joku täysin sinisilmänen nyyppä pamahti jostain jossain vaiheessa ja kysy viereisiltä tyypeiltä "pitäiskö tolle yhelle tehdä jotain?". Sille vastattiin vaan, että antaa herran olla, sillä on vaan vähän kuumetta. Voi kuinka ihanan totta.

En näytä tosiaankaan kaikista vieraimmille ihmisille mitenkään hirveen mukavalta hepulta. Apua tuskin saa iisisti. Ei edes vaikka on avoimesti itkevä nuori söpö tyttö. Sekin tuli todettua. Viereen pamahti jossain vaiheessa tyttö täysin kyynelissä, kun oli saanut vähän fyysistä palautettu näemmä esimieheltään. Olin niin heikossa hapessa etten pystyny tekemään mitään. Mutta so what. Ei kukaan muukaan, viitsinyt. Paitsi yks kaveri. Ei tarvinu kovin montaa sekuntia pitää silmiä auki sen kohdalla, että näki, että se on taas näitä jätkiä, joista tulee hyviä isiä.

Ja olin siinä varmaan kolme tai neljä tuntia. Sitte vihdoinki näin tutun ehkä viiden metrin päässä, jolle lähetin tekstiviestin, että oisko sillä edes mahdollista hakea mulle särkylääkkeitä. Ja lopulta se toi niitä. Esitin, että asiat on paremmin kuin miltä näyttää. Koska oikeesti en halunnu pilata kenenkään hauskaa iltaa. Jos kärsin, niin kärsin mieluummin privaatisti. Aina.

Vittu.

15 minsaa niiden särkylääkkeiden jälkeen ja pystyin kävelemään omin jaloin taas. Onneks en sit saanu niitä pilsuja tunteja aikasemmin. Pelko omasta heikkoudesta ja muista ihmisistä aiheuttaa joskus näemmä vahvoja fyysisiäkin oireita. Kuten esimerkiksi helvetillistä kipua. Hienoa.

Seuraavana päivänä valehtelin pari kertaa, että olin ihan fine. Lopulta esimies taputti olkapäähän ja totes, että ei tartte delaa. ... Ellei se ois tehny niin, ni oisin varmaan päätyny työvuorooni ihan normaalisi siinä aivan sairaassa kiputilassa. En tiedä oisko ollu kanttia mennä erikseen sen luo ja sanoa, että en oikeesti pysty. Onko pakko pelätä omaa heikkoutta noin helvetisti... Ja muita ja muiden ajatuksia... Ja onko vittu pakko aina olla jotain aivan muuta...

Ei jaksa. Suutun vaan. Aggressiivisuus defenssinä. Jos joku kysyy, niin ole vitun epäkohtelias ja hostiili takas. Best way to make friends. Näin sen jo sieluni silmin. Jos se yks ihminen, joka teki kommentin mun kuumeisesta tilasta ois kysyny sunnuntaina, että oliko parempi olo, niin olisin luultavasti vitun töykeesti vastannu sille, että vittuako sille kuuluu ja toivottanu paskaa päivänjatkoa. Ja siis toi kaikki täysin siitä huolimatta, että en ollu sille ihmiselle ollenkaan vihanen. Ois vaan ollu tapa irrottautua.

Ja se tyttö, jolle en sitten sanonut mitään. On tavallaan lohdullista tajuta, että teen edelleen lähes kolmekymppisenä samoja lapsellisia virheitä, joita sinisilmäset ujot hupsut tekee pitkin nuoruuttaan. ...harmi, että näin vanhempana kaikki maksaa aina enemmän. Ja aika vie mahdollisuudet.

Meni jo.