IRC-Galleria

Oli sentäs yks hyvä pila. Suomen animeskenen leikki-Tinder kokeilu. Olin tarpeeks kuumeessa koneella, et testasin. Nopeesti huomas etten kiinnostu oikeen mistään. Laitoin toki kuvakseni mahdollisimman psykoottisen kuvan ja sit hyvin huonosti mätsäävän kuvauksen, joten ei tarvinnu pelätä, että kukaan ois tarttunu onkeen, vaikka ois ite jotain yrittänyki.

Meni iltaan ja nyt ku oon tarpeeks taas kuumeessa, ni mietin vaan, että mitä mä muka selittäisin mistään kenellekään uudelle ihmisille. Jos joku kysyis musta jotain, ni pyrkisin parhaani mukaan ohittamaan koko aiheen. Tai sitte tekisin sen mitä aina teen. Valehtelen, että kaikki on jee.

Oon nyt maannu sängyn pohjalla pitkästä aikaa kipeenä kuumeessa pari päivää. Ajatellut about sitä, että kuinka joskus kuolen. Ja panikoinu asian kanssa. Ja sillon ku en oo tehny sitä, niin oon miettiny kaikkia niitä asioita, jotka joskus on tuonu mulle jotain kivaa ajateltavaa elämään. Ja kuinka niitä asioita ei taida olla enää yhtäkään. It's all in the past.

Isä potki mua lapsena perseelle, että menisin ulos tekemään juttuja enkä vaan kuluttais aikaani koneella. Varotti, että kun en tee mitään, niin musta tulee katkera ja elämään pettyny vanhana. No joo. Oon mä ehkä katkera ja varmasti pettyny. Mutta osaan silti iloita muiden puolesta. Ja parhaana se koneella istuminen ei ollu se syy miks en käyny missään. En käyny missään, ku ei ollu mitään, mihin oisin keksiny mennä. Ihan kun näiden satojen tuhansien tuntien aikana, jota oon käyttäny tietokonepeleihin ja paskoihin tv-sarjoihin ois joku isoki prosentti, että olisin oikeesti nauttinu niistä asioista. Tein kun ei ollu muuta tekemistä. Mut sai hymyilemään ihan eri asiat. Tosin lopetin hymyilyn yläasteella. Lukiossa opin taas tekee sitä vähän. Sen jälkeen oon hymyilly sen pari kertaa sopivien ihmisten seurassa.

En halua elämästä mitään ja haluun kaikkea. En saa mitään aikaseks ja mulla ois tuhat juttua, joita voisin alkaa tekemään. Aina sama. Ja koulu hajottaa. Varmaan oisin jättäny sen kesken kauan aikaa sitte jos ei pitäis yrittäis valehdella sukulaisille, että teen siellä muka jotain. En vaan tiedä millä itkulla mun pitäis saada se vedettyä loppuun. Ei pysty. Tarttis helvetinmoisen säkän. Ja sit jos semmonen tulis, ni voisin vaan tekohymyillä kuohuviinilasi kädessä, että joo, meni just koko koulu niinku pitikin. Ihan niinku kaikki muukin. Kaikki on kaunista ja mikään ei satu.

Tarvitsisin kai jonkun joka veis paikkoihin. Kaverit onneks kyselee aina välillä. Harvoin kyllä jaksan. Kun olin pieni, ni mulla oli paras kaveri kaks kerrosta ylempänä asumassa ja tehtiin sen kanssa ihan joka vitun päivä kaikkea ainaki 15 vuotta. Ja meillä oli silleen, että aina kun mentiin johonkin, kävellen tai pyörällä, niin se meni edeltä ja mä tulin perässä. Ylipäänsä elämässä about myös. Oon eksyksissä keskenäni. En osaa mitään. Ellei käy se "säkä", ja sit tapahtuu jotain nerokasta.

Ekat "treffit", joilla koskaan olin. Tyttö tuli vähän myöhässä ja taisin sanoa muka rauhallisesti, että "mietin jo ettet ookaan tulossa". Tyttö katto mua ja totes "oisit sä toki voinu soittaa". Niin... menin sitte hämilleni. Sen jälkeen se koko päivä oli semmosta, että se tyttö käveli pitkin Helsinkiä ihan randomisti erilaisiin mestoihin ja mä tulin sen perässä ku talutusnarussa. Ja mulla oli tosi kivaa. Sama juttu toistu sitte aina välillä sen seurassa. Näki sitä jossain ja sit pow jotain randomia, jossa vaan päädyn paikkoihin ja outoihin tilanteisiin. Ja vaikken varmasti näyttäny kaiken aikaa nauttivani siitä, niin oli se silti miljoonasti kivempaa kun... no kaikki mun nykynen elämä. Tai kaikki muu aika siinä välissä. Oon käyttäny suurimman osan elämästäni en minkään tekemiseen. (Helvetti luulin jo jossain vaiheessa olevani jälkeenjääny, mut senkin mahdollisuuden yks hyvä kaveri ruksas pois. "Nope, oot ihan mestoilla kyl.")

Mille tahansa silmille mä näytän laiskalta ku mikä. En tee mitään 99% ajasta. Harmi, että eniten haluisin tehdä vaan jotain järkevää. Jos elämässä vois vaan laulaen valita jonku "jutun", mitä työkseen tekee, ni oisin tosi mielelläni käyttämässä kaikkea aikaani toisten ihmisten auttamiseen. Harmi vaan, että työkkärissä ei oo vakansseja jeesuksille. Tai ehkä pitäis nykyajan teemojen mukaan lähtee vaikka sotimaan ISISiä vastaan johonki helvettiin. (Liian realisti, että tajuun, että en auttais siellä ketään ja pääsisin vaan hengestäni turhaan.) Vaikka perhana. Mun aivot on niin siedätetyt kaikelle maailman paskalle, että mulla ei ois luultavimmin minkäänlaisia ongelmia pistää vaikka nuoria teinipoikia silpuks moottorisahalla jos se todellakin ois vaan asia, joka ois pakko tehdä. Ei että keksisin mitään tosimaailman asiaa, jossa niin ois pakko tehdä, mut silti. En tykkää goresta. En tykkää raiskatuista pienistä lapsista. Mut ei siinä mitään, kun tiedostan miltä ne näyttää jo ennalta niin mulla ei ois mitään ongelmaa toimia eri hommissa niiden ympäröimänä "tuolla jossain". Ei ettei se varmasti stressais jälkikäteen. Mut ku tehään, ni sit tehään. (Niijoo, raiskauksen jäljet jää lapsilla koko kroppaan. Kovat jätkät näkee koko homman jujun suunnilleen vilkasemalla kasvoihin. Miksi tiedän tämän?)

Huoh. Mun oikeessa kaveripiirissä on mun lukiotutut. Ne tietää, että oon sekopää. Mutta ei nekään oo ikinä tienny kaikkea. Sitä kuinka helvetin epäonnellinen oon 90% kaikesta ajasta. (No okei, koristelin tota lukua vähän.) Meen johonki ja urpohymyilen ja hyvänä päivänä siitä seuraa jotain kivaa. Huonona päivänä se on sitä, että ylläpidän jotain roolia ku oisin jossain vitun teatterin lavalla. Ja muiden ku näiden lukiokavereiden kanssa, eli puolituttujen kanssa se on melkeen koko ajan sitä, että oon joku muu, ku mikä haluisin olla. Ja se tuntuu ihan vitulta.

Ja tarttisin sitä parasta kaveriani ihan helvetisti vielä. Senkin takia, että mulla ei riitä energia leikkiä sen lapsen kanssa tarpeeks aktiivisesti. Jos se olis vielä hengissä, niin nään sieluni silmin kuinka se vaan leikittäis ja opettais sitä pikkustaan. Mä en jaksa. Haluisin. Mutta mä en oo Se. Mä tarviin jonku näyttämään, mitä mun pitäis tehdä. Ja sängyn. Ja hautapaikan. Ei että haluisin vaihtaa paikkaa sen kanssa, mutta meistä kahdesta vietiin sitte se, jota enemmän tarvitaan. Kiitti vitusti elämä. Kuolleena en istuis tässä sentäs valittamassa tai miettimässä koko asiaa.

Eikä mulla oo ollu varmaan mitään tarjottavaa kenellekään enää pariin viime vuoteen. Joskus rauhotin omaa mieltäni sillä, että satuin olemaan joku kaunis päivä oikeessa paikassa oikeeseen aikaan ja pelastin jonkun joltain ongelmalta tai sain jonkun hymyilemään, mutta ku nykyään ei. En oo hyödyks enkä iloks oikeen kenellekään enää. (Paitsi noh. Kai mä jollain kusetusmukaviisaalla fraasilla voin jonkun känniläisen illan pelastaa. Ei että siitä mitään iloa on.)

Ja tässä oon taas. Ihan sama ku aina. Kattelen yksin jostain kentän reunalta, ku muut rehaa ja pitää hauskaa, ja sitten ajattelen: "Voi kuinpa minäkin pystyisin iloitsemaan noin."

Pystyis edes rentouttamaan kasvolihakset. Näyttää siltä, miltä näytän. Mutta kun en viitti näyttää tylsistyneeltä tai surulliselta, kun kaikilla muilla on kivaa. En haluu olla se, jonka luokse pitää tulla ja kysyä, että mikä on hätänä. En haluu olla se tyyppi, jonka takia muut joutuu käyttämään aikaa hauskanpidosta huolenpitoon.

Haluisin olla hyödyllinen. Mutta koska olen liian ajattelijatyyppi, niin tahtoisin olla tehokkaasti hyödyllinen. Osaisinpa vielä selittää mitä toi tarkottaa.

Ja joo. Ois kiva löytää joku ihminen, jolle voin olla oma moninainen itseni. Ei tarttis pelätä omaa pirstaloitumista. Vois vaan olla. Ja sit olis... onnellisempi. Kiitti vaan, että tohon hullunmyllyyn tarttis about sen enkelin ja sitä ihmistyyppiä tiedän tässä elämässä pari yhen kaks. (Ja toki ne ei kinosta mua. Tai mä niitä.) Oikeesti kuka vittu haluis lähteä halityynyks ja henk. koht. lääkäriks johonki suhteeseen. Helou? Joops.

Jeesus. Yks tyttö oli oikeessa. Oon kyllä menny vuosien saatossa reeeeeeilusti pahempaan suuntaan. Kohta kolkyt. Ja käyttäydyn ku iätön avohoitopotilas ja mulkku. No vittu ei kai siinä mitään. Tästä ei varmaan pääse hirveesti enää alaspäin. Toivottavasti.

Ja vittu aprillia.