Pelasin Life Is Strangen läpi. Ehkä se oli peli, mitä mun ei ois pitäny pelata. Se oli toki tehty läpikohtasesti tear-jerkeriks, mutta kun jouduin kattomaan, kun päähenkilö joutuu luopumaan rakkaimmasta ystävästään, kun joillekin asioille ei vaan voi mitään, niin oli mahdotonta kattoo sitä loppua ilman, että oli täysin lamaantuneena, posket märkinä lopputekstien viimesiin riveihin asti.
Se peli ehkä kuvaa semmosta rakkaudellista ystävyyttä, mitä ei tässä maailmassa monet ihmiset koskaan koe. Jotain, mitä mulla on ollu. Jotain, minkä maailma on multa ottanu pois. Pystyn vielä tuntemaan mun bestikseni kädet mun ympärillä, kun halataan toisiamme kyyneleet silmissä sen häissä, ja se antaa mulle pusun ja kuiskaa: "Oot mulle tärkein mies tässä maailmassa."
Ja nyt oon niin yksinäinen. En osaa ikinä olla kiitollinen edes niistä kaikista muista ystävistä, mitä mulla on, kun on viety pois se ainoa, millä lopulta ikinä oli mitään väliä.
Ehkä pitäis välttää asioita, jotka muistuttaa mua asiasta. Mutta sillon kai pitäis vaan lopettaa kokonaan hengittämästä.
Uusimmat blogimerkinnät
- Loud noises cover the pain 06.04.
- Play it Sam 01.01.
- Hyvää yötä 11.08.
- En katso animuita, mutta 19.11.
- RIP Tero 06.11.
- I forgot the milk 01.10.
- En oo tosissani 09.09.
- Ja se kirkas valo siellä tunnelissa oli taa... 17.08.
- Kaipaan beer (ja musaa ilman housut) 20.02.
- 2016 31.12.