IRC-Galleria

Se kun baarin viimesien biisien joukossa tulee Coldplayn Fix you ja porukat päätyy hoilaamaan sitä (epätoivosen epävireisesti) pöydille. Ja tärkeimpänä siihen liittyy yhteenkuuluvuuden ja herkkyyden jaettu tunnetila.

Missaan tosta paljon. Aina kun kuulen Chris Martinin äänen, ni se vaan muistuttaa mua mun parhaasta edesmenneestä ystävästä.

Kaikki jäi ajan kuluessa mulla vähän matkan varrelle. Eksyin. Ei riitä, että tutut ihmiset hävis. Kadotin samalla itseni.

---

Kattelen silmieni läpi, kun ympärillä tapahtuu kaikkea, mutta en oo ite paikalla osallisena siinä kaikessa.

Väsyttää olla...

(Ghost Stories)

Joku reality check ois ehkä paikallaan. Kesä alko viimeistään kunnolla viikonloppuna. Kesähelteet tästä eteenpäin. Puistokelit joka päivä, ja mulla on vapaata seuraavat montakohan viikkoo about.

Sen sijaan, et jään himaan potemaan itsesääliä en mistään, niin voisin esim. sijottaa tohon ulkoiluun enemmän. Kaikkee randomia tulille vaan.

Lyhyet hameet -keli. Jos kävisin salilla, ni lähtisin saman tien vetää itteni hirveellä aggrella viime hetken kesäkuntoon.

Ja aikaan saa varmaan tekemällä jotain suunnitelmia. Esim. tänä kesänä menoihin etukäteen jotain jännempiä mestoja, joissa on jotain juttuja, joita en yleensä käy kattomassa, mutta vois kuvitella, et olis hauskoja.

Hitto ku ei sinänsä oo ees jano just nyt. Tekis mieli käydä kokeilemassa jotain terassia vihdoinki. Täytyy toivoo, et onnistun ryöstämään jostain seuraa siihen hommaan tässä joku päivä.

Kesä. Party hard. Tai vähintään mild joka päivä.

http://dagobah.net/flash/Party_mild.swf

On aika sama, mut...

Kun suljen silmät, ni nään kaiken kirkkaammin.

Elän vaan odottaen niitä hetkiä, että nään yhden ihmisen. Eikä ne asiat johda koskaan mihinkään. Ja joudun aina kattomaan samaa kohtausta: Tyttö poistuu, poika jää.

On tyhjää.

Jos haluut mun muuttavan itsessäni noin paljon asioita, ni eikö olis helpompaa, että etsit itselles jonku toisen.

Valot on jo sammutettu aikoja sitten. Makaan sängyllä ja mua tuhannesti nuorempi tyttö kieriskelee sohvasängyllä olohuoneessa. Kumpikaan ei saa oikein unta.

"Voinks mä tulla sun viereen nukkumaan?", nuori ääni kysyy ujosti olohuoneesta. Häkellyn ehkä vähän. "Kai se käy. Tähän mahtuu kyllä varmaan kaksikin", vastaan hiljaisella äänellä peiton alta. Tyttö nousee ylös ja tepastelee löysässä paidassa ja pikkupöksyissä huoneen halki. Vetäyden lähemmäs seinää tehdäkseni lisää tilaa sängylle ja yritän olla kiinnittämättä huomiota siihen, kun pienikokoinen sinisilmä kömpii viereeni ja sujahtaa peittoni alle. Käännyn kuitenkin tyttöä kohti ja tervehdin sitä väsyneesti kuiskaamalla: "Hei."

Tyttö ei sano mitään. Se tuijottaa sinisillä silmillään takaisin vain hiljaa. Sitten yhtäkkiä se siirtyy lähelle ja käärii pienet kätensä ympäri paljasta ihoani ja painaa päänsä kiinni rintaani. Se nostaa silmänsä kasvoihini ja kysyy herkällä äänellä: "Voinks mä olla tässä aina?"

Ja samalla, kun kuulen poliisiauton pillien soivan yössä, suutelen tyttöä otsalle ja kuiskaan: "Oon pahoillani pikkunen, mutta aina on liian kauan."

"Jos osaa ilmaista tunteita paperilla, niin kannattaa kirjottaa biisejä."

Ehkä. Mut osaan ehkä myös kirjottaa enemmän, ku asettaa kirjottamalleni rytmisen kaavan ja miettiä säveliä.

Ja mulla on vaan huonoja vaihtoehtoja. Tai on vaihtoehto ja se, et ei tee asialle mitään. Joka on musta parempi. Kivempi. Vähemmän tuskanen. Tai sit ei.

Heräsin jostain frendin sohvalta ja ekoiks sanoiks aamulla kielsin sitä näyttämästä niin seksikkäältä, kun panetti niin järkyttävästi. Olin taas ollu humaloimassa. Jos nyt viikonloppuna humalois vähemmän ja paneskelis enemmän. Bileet on aina hyvät, kun siellä on hotteja tyttöjä. Ja okei, hyvää musaa.

Ja pitäis kattoa, et jos jaksais käydä treffeillä. Pitäis ensin vaan löytää joku tarpeeks sopiva kohde. Siedettävä. Ku ei mitään tapahdu ilman tekemistä. Ja alussa ei oo oikeen väliä, et mitkä on lähtökohdat, ku ne on periaatteessa lähestulkoon aina nollat anygays. Harmi, että oon aina vihannu yli kaiken sitä yleistä normaalitapaa, et "lähetään yrittämään". Oisko nyt hyvä kohde? Oisko tää se?

Paskanvitut. Elän niin paljon satumaisemmassa maailmassa pääni sisällä, et en jaksa tollasia. Mulle asiat tapahtuu itsestään. Joskus jossain vaan kaks ihmistä kohtaa. Ja sit plim, olet hypnotisoitu. Ja se8n.

Mut harvemmin se menee noin. Mut joskus. Menee silti.

Ja mä tykkään, kun ihmiset on ilosia ja onnellisia. Ja ite oon tosi harvoin. Ja loppujen lopuks, ku en ite oo, ni en tosiasiassa ajattele muidenkaan onnellisuutta. Kuvittelen vaan ajattelevani. Oon välillä vähän sokee.

Ha haa. It's magic.

Oon ottanu hädin tuskin viinilasin huulille, kun tyttö katsoo mua ja toteaa, että näytän jo ihan känniseltä. Katson sitä niin totaalisesti väsyneenä silmiin pienen hetken, mutten saa sanottua edes mitään. Se kertoo ettei se jaksa olla ihmisten kanssa, jotka haluu vääriä asioita. En tiedä kuinka kujalla se on, mutta valun niin syvälle lattian rakoon ettei alemmas enää pääse muuten, ku ehkä kellarin kautta. Se vetää hetken ilmaa keuhkoihinsa sanoakseen taas jotain, ja siinä välissä nostan tuskissa pääni hetkeks ylös ja toteen: "No minkä ihmeen takia sä olet sitte tämmösessä seurassa?" Se pysähtyy hetkeks ja kattoo mua ku ei ymmärtäis. "Miten niin?", se kysyy. Ja kaikki veri mun ruumiissa heittää parisataa kierrosta sekunnissa ympäri mun aivoissa ja päädyn parkasemaan täyteen ääneen: "Koska mä haluun sua, vitun idiootti!"

Koko Rytmi hiljenee.

Ja me vaihdetaan baaria. Ja mitään ei koskaan tapahtunu.

Toivotonta...

Ihan sama mitä yritän, niin tilanne on aina sama. Vaikka yritin vaan ajatella asian niin, että nään jonkun ihmisen, koska se sattuu olemaan läpikulkumatkalla, ja on ihan tavallista tavata tuttujaan kasuaalisti, niin ei. Heti kun näin tytön seisovan toisen kerroksen parvella ostoskeskuksessa se sama virneen ja hymyn sekoitus kasvoillaan, niin mä koin taas jotain jälleennäkemisen iloa ja tuntu, että kasvot vääntäyty hymyyn, johon ne ei missään muualla tai muussa seurassa väänny.

Kun lähestyin liukuportaita, niin ajattelin vaan, että miks näin. Ihan turhaan. Portaiden yläpäässä koko vartalo tuntu jo ihan löysältä ja mua ois voinu vetää narussa, ku jotain orjaa, joka on menettäny kaiken toivon siihen, että ikinä vois päättää mistään omista asioistaan.

Oon katsellu tarpeeks masentuneita ihmisiä, että erotan pitkäaikaismasentuneet jo aika hyvin ihan muuten vaan surullisista ihmisistä. Jää kasvoille. Niinku moni muukin asia. Kasvot kertoo ruumiin terveydestä.

Toivottomuus näkyy. Ihminen ei sure vaan jotain asiaa, vaan sitä, että ei ole mitään toivoa asioiden muuttumisesta. Tai ei edes sure ylipäänsä. Vaan on vaan. Kun ei voi mitään muutakaan.

Ja vaikka kuinka haluais muuttaa jonkun masentuneen tilan paremmaks, niin siihen ei jossain tilanteissa mitkään maailman lääkkeet tai terapia auta. Kun itse maailman pitäis muuttua. Joskus jotkut asiat vaan on lopullisesti kadotettuja.

Ja vaikka kuinka pyritään auttamaan masentunutta unohtamaan ne pahat asiat, joihin terve ihminen pystyy paljon paremmin, niin ei silläkään muuteta niitä tosiasioita, että perimmäiset syyt siihen ihmisen tilaan on yleensä ulkopuolella. Joskus käy vaan hyvä säkä, ja niille asioille voi tehdä jotain. Yleensä kai vaan yritetään päästä asioista yli. Eli unohtaa. Ei sillon asiat muutu. Samat jutut jää sinne aivoihin ikuisiks ajoiks. Ne vaan sysätään pois aktiivisesta muistista.

Masentunu ihminen voi sinänsä olla tosi fiksu. Se näkee sen oman asiansa realistisesti, että asia on faktuaalisesti toivoton. Siihen ei auta se, että joku sanoo "syö nää pillerit ja käy kuuntelemassa hyviä elämänohjeita".

Mulla on paljon asioita, joita ei voi korjata enää. Ja lisäks iso liuta asioita, joita voi.

Ei vaan jaksa. Kun mikään ei oikeen motivoi. Meni ohi maalista ja kisat päätty jo.

Lopulta täällä on enää vaan muiden takia. Kun muut haluaa. Itse ei. On vaan sätkynukke.

Se tais vähän niinku kertoa sen mulle jo. Intuitio tajus. Pää ei.

Palvova rakkaus ei toimi. Siinä toinen on liikaa uskossa, että toinen on jotain liian hienoa, ja se kohde on vaan oma itsensä. Vaan yks ihminen muiden joukossa. Koko homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Tarvitaan kaks, jotka on tasapainossa.

Ei tartte silti olla tasan.

Mitä ihmettä mun piti just kirjottaa. Vielä noin 5 minsaa sitten mulla oli lista. Nyt en enää muista, mitä siinä oli.

Funny. Ei tunnu juuri huonolta. Kävin tosin baarissa näkemässä paria tuttua ja kävelin vaan pois. Ei vaan kiinnostanu jäädä sinne. Mut ei ollu huono fiiliskään.

Ulkona arvoin jo, että ketä tyttöä alan seuraavaks pokaamaan kunnolla. Meni melkeen koko bussimatka siihen. Meinasin jo pokaa sitä vieressä istuvaa tosi ujoa pikkutyttöä, joka katteli koko matkan ulos bussin ikkunasta, koska se ei uskaltanu kääntää katsetta vieressä istuvan ihmisen suuntaan. Mut seki meni siinä, ku se tyttö alko hihittää, ja tajusin, et se oli vaan ihan tillintallin. (En mäkään voi olla aina oikeessa.)

Sosiopaattihoitsu sano kerran, että hirveen moneen asiaan kuuluu kilpailu. Mut jotenki haluisin kaikille parasta. Jos ne vaan ansaitsee sen mitenkään. Ei tarvii olla kaunis ja hyvä, ihan vaan ihmisenä oleminen muiden joukossa auttaa. Joten sit jätän mieluummin kaikille ne kaikki muut mahdollisuudet. "Parempi sille."

Mikä mä sitte oon?

Noh niin. Monien ikävien sattumusten summa. Se puhdas kusipää, joka tulee valittamaan mulle, että oon saamaton, heikko ja pelle, voi painua sinne mistä tulikin. Monissa niissä asioissa, jotka oon tehny elämässäni, ni ei mulla oo hirveesti ollu valintaa. Oon vaan ollu naiivi. Luulin, että asiat vaan on niin.

Syytätkö lasta siitä, että se on lapsi?

Ja mua sattuu tälleen jälkikäteen, ku alan tajuumaan kaikki ne virheet, joita oon tehny. Ja sit oon vielä niin mulkku, että saarnaan muille, että ei tekis samanlaisia virheitä.

Kyllä muaki vituttais kaikki ne besserwisserit, jotka kertoo mulle kuinka pitää elää. Yleensä niillä toki on joku "suuri voima" siellä taustalla vaikuttamassa. Mulla ei vaan taida olla.

"Sä oot noin... jotenki... kristillinen." Tai jotain tohon suuntaan tais sanoa kerran yks tyttö, jonka tapasin yhen kännäyssession jälkeen. Se oli ollu vähän sekasin. Ja mä. Mut se enemmän. Ja kerroin sille jälkikäteen, et ei kannata olla.

Nauroin sillon.

Kädet ja sormet. Tässähän ne on. Napu napu. Antaa vaan tulla elämä. Ihan täysillä. Gimme all you got. Kestän jo aika paljon.

Ois jo aika antaa sen otteen mennä. Kaivopiha synttäripäivänä joskus sata vuotta sitten. Kauneimmat kasvot ikinä.

On
aika
mennä
eteenpäin.

Jos me nyt päätetään, että Suomen kulttuuri on juuri tasan tarkkaan tämä viitekehä tässä, niin me samalla tapetaan meidän kulttuurinen kehitys. Aito kulttuuri syntyy ajassa, ja on lähtöisin ihmisistä, jotka tekee kulttuuriksi luettavia asioita. Ja ihmisiä syntyy ja kuolee koko ajan. Jos päätettäisiin, että 1900-luvun alun Suomi on se ainoa aito Suomi, niin me ei olla enää mitään muuta kuin kulttuurinen hautausmaa.

Mutta onhan se tietysti aivan hurjan hirvittävää, sydäntäsärkevää ja kamalaa rienausta, että Mannerheimia näyttelee joku "VITUN VÄRIVAMMANEN"!