IRC-Galleria

On yö. Vuorokausi on vastikään vaihtunut. Kävelen hänen vierellään alas Simonkatua. Vesipisarat putoilevat hiljakseen joulukuiselta taivaalta. Suomen talvi. Tihkusade ei haittaa, tuskin edes huomaan sitä. Voi luoja, kuinka hän on kaunis! Tahtoisin julistaa sen koko maailmalle. Sen sijaan huokaan tuskin kuuluvasti ja sen jälkeen rikon hiljaisuuden.
”Huomasitko kuinka...” aloitan kysymykseni koskien jotain juuri näkemämme musiikkiesityksen yksityiskohtaa, melko varmana siitä, ettei hän huomannut. Olen oikeassa, hän vastaa kieltävästi. Niinpä ratkean selostamaan basistin jalka- ja sormityöskentelyn välisen synkopaation humoristisia nyansseja tai muuta yhtä mielenkiintoista. Pääni sisällä pieksen itseäni tämän aihevalinnan vuoksi, mutta hänen reaktionsa muusikkonäkökulmasta tapahtuneisiin havaintoihini on jälleen kerran puoli-ihaileva. Tai niin sen ainakin käsitän. Silti, jokin tässä asenteessa vaivaa minua. Se ikään kuin pitää hänet etäällä. Ja minä kun vain tahtoisin pitää hänestä kiinni.
Puheenaihe vaihtuu puolihuomaamatta erään yhteisen ystävämme juhliin, joissa istuimme, suureksi harmikseni, eri puolilla huonetta. Jutustelemme niitä näitä juhliin enemmän tai vähemmän liittyen, mutta samalla mietin ymmärtääkö hän lainkaan mitä tunnen häntä kohtaan. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä varmempi olen siitä, että ei ymmärrä. Muutoin hän haluaisi viettää kanssani enemmän aikaa, tai sitten ei ollenkaan. Nykyisellään näemme harmillisen harvoin, vaikkei päivääkään kulu ilman, että ajattelisin häntä.
Saavumme Rautatientorille. Bussimme lähtevät eri laitureilta, hänen vain muutaman minuutin päästä. Halaamme. Mietin mitä hän mahtaa miettiä siitä, että puristan niin lujaa. Irrotamme otteemme toisistamme ensin melkein, ja sillä hetkellä haluaisin vain suudella häntä, ja sitten kokonaan. Hän heilauttaa kättään ja on pian tiessään. Katson hänen peräänsä ja huokaisen, tällä kertaa kuuluvammin. Pyyhkäisen silmänurkastani hiipivän kyynelen ja suuntaan kohti oman bussini pysäkkiä. Vaikuttaa siltä, että en nuku tänä yönä.