IRC-Galleria

Kesaminkki

Kesaminkki

I used to want you, now I don't want to
Jännä juttu, miten tanssin katsominen mielletään helposti vaikeaksi ja erityistä vihkiytymistä vaativaksi puuhaksi, siihen itse osallistumisesta nyt puhumattakaan. Mä ainakin koen tanssin taiteenmuodoista vieraimmaksi: musiikista on vankka pohja ja sitä myöden jonkinmoinen taju. Sille myös altistuu päivittäin, eikä sitä siksi ehkä osaa kokea niin erityiseksi jutuksi, vaikka kyseessä olis klassinenkin kama. Kuvataide puolestaan tuntuu lopulta kuitenkin jotenkin helpommalle kohdata ja hahmottaa, vaikken sitä väitä tuntevani senkään vertaa (Ja tässä kohtaa on myös paikallaan kerrata, että jokaisella tuntuu olevan vankka käsitys omasta kyvykkyydestään taiteen saralla: "Mä en osaa piirtää ollenkaan" tai "Mulla ei tunnetusti ole yhtään lauluääntä" on hyvä muistaa mainita heti kehuttuaan harrastavansa jompaakumpaa. Passiivisesti. Mä väitän osaavani laulaa, vähän, ja jotain soittimiakin vähän pidellä, mutta en siis osaa piirtää. Yhtään. Noin.). Johtuukohan tämä kaikki henkinen vastarinta ja avuttomuus siitä, että silmä ei ole tottunut seuraamaan liikettä samalla tavalla kuin korva on tottunut musiikkiin? Olisko kyse siis vain tavallaan optisesta mukautumisesta, siitä, ettei tanssin välttämättä tarvitse olla niin kamalan juhlavaa ja taiteellista aina eikä siihen tarvitse suhtautua siten, vaan että vois itse ymmärtää senkin voivan olla myös viihdettä, ajankulua, puhdasta aistinautintoa? Monet perustelee vastentahtoisuuttaan sillä, ettei muka ymmärrä tanssista mitään. Joku tanssija, en enää muista kuka, on sanonut, ettei tanssia tarvitse ymmärtää: eihän kaurapuuroakaan tarvitse ymmärtää, senkun pistelee poskeensa. Mun mielestä toi on aivan loistavasti kiteytetty: miks pitäis rakentaa itse itselleen vaatimuksia, raja-aitoja ja älykkyystestejä. Sitä paitsi moniko niistä firman kustantamilla lipuilla oopperassa istuvista starboista ja turkkileideistä siitä OIKEASTI mitään ymmärtää. Ei monikaan, mutta ne on ehkä tajunneet, ettei tarvitse ymmärtää voidakseen nauttia. Tai sitten ne vain snobbailee sosiaalisen paineen murtamana.
Mä olen siis tänään menossa katsomaan modernia tanssia ja rehellisesti sanottuna mua jännittää aika lailla. Juuri edellämainitut stereotypiat: että mä en TAJUA siitä MITÄÄN eikä mulla siis jälkeenpäin ole YHTÄÄN älykästä sanaa sanottavanani. Että mä katson siinä ihan VÄÄRIÄ juttuja ja kuulostan typerälle ja infantiilille kun koetan kommentoida. Että mä kiusaannun kireistä tanssitrikoista (tai mikä vielä pahempaa - niiden puutteesta!), pitkästyn tekotaiteellisesta vääntelehtimisestä enkä osaa tykätä mistään, edes musasta. Mutta mä olen päättänyt, että musta tulee entistäkin avokatseisempi, kulturellimpi ja asioista kiinnostuneempi. Mä haluan ihan oikean mielipiteen myös tanssista, haluan oppia katsomaan sitä ja mahdollisesti jopa nauttimaan siitä. Mä olen opetellut monia muitakin asioita aistien saralla, kuten kahvin- ja oluenjuonnin sekä oliivien syömisen, miksen mä siis oppis totakin.
Mun toinen ongelma liittyy tollasiin puolivirallisiin tilaisuuksiin, kuten teatteriin tai juuri vaikkapa Oopperan Alminsalissa tapahtuvaan tanssinäytökseen: mitä niissä pitää olla päällä? Onko suorat housut liikaa? Onko pitkä ja asiallinen farkkuhame liian vähän? Voiko olla siisti villatakki? Mitä sinne alle? Minkälaiset kengät? Laukku? EI MULLA OO MITÄÄN MITÄ VOIS KÄYTTÄÄ!!! Koska multa oikeasti puuttuu sellaiset hillityt aikuisvaatteet kokonaan: on arkifarkkua, -hupparia ja t-paitaa, on juhlatoppia ja nahkahousua, sandaalia ja saapasta. Ja sitten toisaalta iltapukua, satiinisia pitkiä hansikkaita ja juhlaleninkiä. Ei mitään siltä väliltä. Sitten pitää aina soveltaa ja olo on jo senkin vuoksi kömpelö ja epävarma.
Elämästä saa mukavan haasteellista ihan pienin panostuksin.

Käsi-, jalki- ja päähineitäTiistai 21.11.2006 22:16

Kaikki alkoi siitä, kun oli mansi- ja mustikoita. Tämä on siis klassikko. Nyt on paitsi otsikonmukainen asia, myös lusi- ja haarukoita, pääry- ja pähkinöitä sekä sokerina pohjalla nap- ja nuppeja.

Puhe seis ja **** ***. Vai mitä Repolainen?

Mitäpä vielä. Mä kokosin tänään itse uuden työtuolini. Kummasti tollasesta (patte- ja) muttereiden vääntelystä tulee miehekäs olo. Sitä paitsi tää tuoli on hieno ja miellyttävä istua. Suunnittelin jo, etten poistuis tästä enää lainkaan. Kai se onnistuis.

Paras haukkumasana aikoihin: yrjönaama. Peräisin Hellboy-elokuvan suomentajalta, kuulostaa joltain mitä kaksitoistavuotias poika saattaisi sanoa toiselle. Jotenkin täysin sopimaton kaksimetrisen punaisen Tuomion Oikean Käden suuhun. Vielä sopimattomampi täysin normaalin alle kolmikymppisen naisen suuhun: siksi alan käyttää sitä. Lisäksi eräs asiakas manasi tänään tiskillä efektiivisesti: voi Heikki! Tonkin otan käytäntöön, takuusti.
Muistot on hassu juttu. Mähän henkilökohtaisesti olen valtavan nostalgia-altis ihminen, ja useimmiten nautin suuresti menneisyyteen heittäytymisestä. Mä kuitenkin tiedän myös tyyppejä, jotka jonkin asian kerran päätökseen saatettuaan eivät halua enää katsoa olkansa yli ja palata takaisin. Mä en täysin ymmärrä tuota: mun mielestä ei voi tuntea itseään jos ei tunne historiaansa, ja vielä englanniks että You gotta make peace with your past. Koska ainakin mulla nuo muistot saattaa hyökätä kimppuun aivan takavasemmalta, pyytämättä ja yllättäen, ja olis teeskentelyä väittää ettei osunut. Ja voimavarojen tuhlausta olla kuin ei oliskaan.
Aikamatkan saattaa laukaista jokin tuoksu. Oltiin joskus hamana vuonna 2001 interraililla pitkin poikin Eurooppaa. Jossain Wienin ja Prahan välillä meidän vaunuun astui poika, joka tuoksui täsmälleen samalle kuin mun ensimmäinen poikaystävä. Muistan vieläkin sen kumman haikeuden ja kaikkien niiden elettyjen hetkien hyöyn mun mielessä. Eipä tiennyt poika.
Musiikki toimii noin takuuvarmasti. Muutama vuosi sitten juhannuksena oltiin serkun kanssa matkalla mökille samalla autolla. Tuuppasin cd-pesään vastapoltetun ysärihittien kokoelmalevyn. Siinä me aikuiset naiset usvattiin pikkuisilla autioilla teillä miljoonaa luu ulkona ja paskat eurotrash-humpat raikaen, kummallakin silmäkulmat ihan kosteina ja äänet paksuina.
Vanhat valokuvat on myös yksi patenttikeino joutua Tilaan. Jotenkin niitä katselemalla voi parhaimmillaan päästä uudestaan sisään siihen hetkeen, siihen tunnelmaan, ehkäpä muistaa jotain minkä oli jo vähän unohtanut.

Myös kummallisiin tilanteisiin saattaa päänsä sisällä joutua, jos ryhtyy pohtimaan Vakavia Asioita. Kuten esim. että jos joutuis vaikka pyörätuoliin, mieli pirstaloituis tai muuten kävis jotain todella ikävää, niin että ketkä olis niitä oikeita ystäviä. Ketkä jäis siihen, ketkä rakastais edelleen, olis tukena ja seurana. Puhumattakaan siitä, jos sattuis olemaan parisuhteessa. Mitä sille kävis. Ikinähän tollasesta ei voi varmuudella tietää, ennen kuin se osuu kohdalle, mutta silti jonkinlainen ihmisen perusolemus tai joku... inhimillinen alkujyvänen paljastaa aika paljon. Kauhean surullista on jotenkin tajuta, että kaikki ei jäis, ei, vaikka ne olis kuinka loistotyyppejä tässä ja nyt.


Tässä elämä on:
oma, kallis, ja tarpeeton.
Joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan,
ja ensin mä vapisin aaltojen alla.
Opin olemaan antautumalla.
Pohjallakaan ei yksinään olla:
alakulo on seurana haikeuden.

- PMMP

Helter SkelterKeskiviikko 15.11.2006 00:36

Mun mielestä yksi tämän maailman kiinnostavimmista ilmiöistä on karismaattiset hullut. Niitähän on maailmanhistoria pullollaan, kaikkina aikakausina, kaikissa yhteiskunnissa, kaikissa kulttuureissa. Miksi ihmisellä on tarve nostaa joku itsensä yläpuolelle, luovuttaa oman elämänsä päätösvalta jollekulle, lopettaa harkitseminen, ajatteleminen ja ratkaisujen teko? Onko kyse puhtaasti vastuunsiirrosta, alitajuisesta mukavuudenhalusta? Päämäärättömyydestä? Jostain elämää kalvavasta tyhjiöstä? Joukkohysteriasta? Koska eiväthän kaikki noiden taitavien manipulaattoreiden opetuslapsista voi olla psykopaatteja, henkisesti vähälahjaisia tai muuten vain kyvyttömiä ymmärtämään tekojensa seurauksia. Ei vain voi, siksi säännönmukainen kyseinen ilmiö on.
Kuten nokkelimmat-pokkelimmat jo tästä voivat arvata, olin katsomassa The Manson Family -oopperaa tänään. Itse teoksesta en sano tässä mitään, liikaa sanottavaa, mutta enpä oikeasti ole koskaan tullut ajatelleeksi, että Manson = man son, ihmisen poika. Ihan oikeasti. Valtavaa.

Saturday Night's Alright For FightingLauantai 11.11.2006 12:37

On lauantaiaamu. Ennen kellon lyötyä kymmentä mut on jo haukuttu kahdesti ja mua kohti on sadateltu lukuisia kertoja, puhumattakaan niistä tappavista katseista. Enkä mä edes ole töissä missään alkoholistiparantolassa tai lappuliisana. Jumppa on vakava asia ihmisille.
Mutta tänään mä en piittaa. Koska tästä illasta tulee L-O-I-S-T-A-V-A-!

Mulla menee lujempaa
kuin kukaan teistä arvaakaan
Ja jos sattuu,
se kovettaa mua

-PMMP

Miks muuten on olemassa kuviollista vessapaperia? Oikeesti, tuleeko vessassakäymisestä jotenkin salonkikelpoisempi toimitus, jos paskiksessa on kukkasia tai sydämenkuvia? Luojan kiitos Suomesta ei ainakaan vielä saa mitään parfymoituja versioita. Mä en TA-JUU.

Eilen oli hyvä päivä. Ostin Beckhamin hajuvettä, muistin että sen nimi olis ollut joku Alasti ja olihan se, melkein: Intimacy. Niin ja uutta inkiväärin ja neilikan (eli joulun ja glögin) tuoksuista huulikiiltoa hankin myös. Se on ihanaa, vaikka kaikki ei osaakaan sitä arvostaa. Onneks mä tiedän taas paremmin. Lisäksi saatoin yhden kappaleen palosotureita työkyvyttömäksi, puuvillakassin uudelle onnelliselle omistajalle ja pinollisen levyjä Jedan suuntaan. Kauheasti sitä ihminen ehtii, kun ei ole töissä.
Äiti ilahtui, kun raitiotievaunussa meitä lähestyi eräs varttuneempi herrasmies huomauttamalla, että meillä (mulla ja äidillä siis) oli samanlaiset stiflat. Mies sanoi "teillä tytöillä". Äiti hehkui.
Eksklusiivisessa silmälasiliikkeessä näin Peter Nymanin, joka oli valtavan komea ja hyväntuulinen. Harmi kyllä olin juuri puhelimessa keskustelemassa korrektista messengerkäyttäytymisestä, enkä siis voinut alkaa iskeä sitä täysipainoisesti. Tyydyin hymyilemään valloittavasti.
Toivottavasti sillä orkideatädillä ei ole tänään pää kipeä.

Enää muutama tunti...


Jouduin tänään viettämään miltei kahdeksan tuntia ilman kännykkääni. Voi miten piinallista se olikaan! Olin tietysti varma, että juuri tänään olisi sadellut ohittamattomia treffikutsuja, one-time-only työtarjouksia, arpajaisvoittoja, ystävyyden- ja rakkaudentunnustuksia sekä kaikkea muuta upeaa. Elämä voi ihan oikeasti tapahtua vahingossa jossain muualla, ellei jatkuvasti ole valmiudessa. Nyt akussa on taas virtaa ja mieli rauhallinen.

Rakennekynnet ovat taas kerran tehneet musta vähäsen paremman ihmisen. Niiden kanssa on esim. miltei mahdotonta kaivaa nenää. Lisäksi ne tekee mun lapiokourista huomattavasti naisellisemmat: en ole koskaan ennen tajunnut, miten pitkät ja hoikat soittajansormet mulla todellisuudessa onkaan! Ja jalonmuotoiset kämmenluut! Ja ryhdikkäät ranteet! Oi!

Täysin uskomattoman käsittämättömän ahdistavan tuskallisen pelottavan kamala asia on päässyt tapahtumaan mun valvovan silmän välttäessä: PMMP:n Tavan keikka on varattu täyteen! Ilman lupaa. Nyt mulla ei ole lippua ja tunnelma on pilalla. Mitä vetoa niin MUN lippu on jollain tyhmällä angstisella ernulla, joka on kuullut vain ne kolme suurinta hittiä eikä edes vielä erota kumpi on Mira ja kumpi Paula. Kyllä sylettää. Nyt pitää laittaa kello soittamaan vapaapäivälle, jotta ehtis soitella peruutuslippuja. Kirous ja kuolema. Ja jos niitä ei tipu, vannon että ryöstän koko Tiketin enkä päästä keikalle ketään muuta. Nii.

Niin sitten suutuin yhdestä toisestakin asiasta. Katri Manninen on nyt sitten jälleen kerran ylittänyt itsensä ja uutiskynnyksen antamalla Anna-lehdelle sähköpostihaastattelun (!) "tähänastisen elämänsä suurimmasta romahduksesta" eli "vahvuuteen sairastumisesta". Oi jospa, jospa vain se nainen puhuis edes kerran tässä maailmassa jostain muusta kuin itsestään. Koska henkilökohtaisesti luen kaiken sen kirjoittaman ja siitä kirjoitetun minkä käsiini saan vain voidakseni vihata sitä vielä hieman enemmän. Joku voisi väittää, että olen kateellinen. Ehkä olenkin, ei kaikilla meistä ole tilaisuutta purkaa traumojaan ja harjoittaa julkista terapiamasturbointia suurilevikkisten aikakauslehtien palstoilla ja saada siitä vielä rahaakin (vrt. eilinen blogimerkintä). Enimmäkseen se on musta vain narsistinen erikoisuudentavoittelija ja itsensätärkeäksitekijä. Emmääkestä. Tai siis surullista, että ihmisellä on paha olo mutta - äh, en jaksa edes yrittää pukea sanoiksi tätä vitutuksen punan syvyyttä.

Lopuksi päivän lakisääteinen PMMP-lainaus:

Mikset kiinni pidä lujempaa
Voisin potkii vielä kovempaa
Pistä häkkiin viiden lukon taa
Jaksaisi en enää odottaa
"Kun nainen heittäytyy hyväiltäväksi tai hyväilemään, hänen on tiedettävä, että mies lämmittää vain saadakseen koko naisen. Miehelle seksi on penetraatio."
JADE-lehti (Elä ja uskalla!), 28.9.2006
Koska KAIKKI miehet ovat JUURI NIIN yksioikoisia ja JOKAINEN nainen on TÄSMÄLLEEN niin tyhmä. You betcha.

"- Naiset ovat monesti sitä mieltä, etteivät halua apua kodinhoitoon, esimerkiksi siivoojaa, mutta eivät kuitenkaan itse jaksa siivota, Sedu lataa."
OHO! 45/2006
Seppo. Kustanna mulle siivooja. Lupaan, etten purskahda kyyneliin, kyseenalaista omaa arvoani naisena tai vaadi sulta muuta sitoutumista.

Kautta Thorin, mistä kaikesta tässä maassa ihmisille maksetaan. *tanssii menninkäispolkkaa hiuksiaan raastaen*

Vihaan ihmisiäMaanantai 06.11.2006 18:49

Mä en halua sekaantua enää yhdenkään ongelmasyöjän juttuihin. Mä en halua kuulla, minkälainen aineenvaihdunta kelläkin on, mitä ne on viikonlopun aikana syöneet tai juoneet (tai vaihtoehtoisesti jättäneet syömättä / juomatta), paljonko siinä kaikessa on / ei ole ollut kaloreita, kuinka ne aikoo treenata tällä viikolla hoitaakseen itselleen hyvän omantunnon, mitä kemikaaleja, diureetteja, superstackeja ja muita ihmeaineita ne aikoo napsia. Ei enää yhtään syömishäiriötä, allergiaa ja dieettiä. NO. MORE. En jaksa.

Tarkoittaako se, että on hyvä ja monipuolinen huumorintaju sitä, että pitää olla valmis ottamaan vastaan mitä tahansa scheibaa ja kuittailua huumorin nimissä? Musta ei.

Mä vihaan erilaisia flunssia, nuhakuumeita ja muita pöpöhässäköitä. Jättäisivät kunnon ihmiset rauhaan. Tai olisivat ainakin sotkematta mun elämää ja suunnitelmia.

Eikä se talvi tietenkään jäänyt kerrasta. Paskaa.
Teinpä tässä pienimuotoista mediakatsausta, kiitos työpaikkani lehtivalikoiman, lukuisien juuri-ilmestyneiden ilmaisjakeluiden sekä saamieni nettivinkkien. Sydämistyin, vaikkakin enemmän ihastuin. Kerron, koska kaikkia kiinnostaa. Ja odotan, että päivänä minä hyvänsä mun blogi tulee viralliseksi materiaaliksi yläasteen Mediakasvatus-tunneille. Ehkä jo huomenna.

Ekanakin. Viikon Parhaat Naurut -diplomi lankeaa ilman muuta Anna-lehdelle. Perusteluita on kaksin kappalein: tänään ilmestyneen numeron kannessa lukee kohtuuisolla "Mitä kauneustuotteita KARI TAPIO käyttää?". Tipahdin ihan oikeasti. Mitäpä luuuleeet. Lipeää ja juuriharjaa ja ehkä Tummelia sunnuntaisin, noin niinkuin silmämääräisesti arvioituna. Perustelu numero kaksi: Mistä naiset todella puhuvat -palsta, jälleen kerran. Tässä tämän viikon anti:
- Kyllä minä uskon, että te ette huomannut. Monet lapset piilottavat tavaroita rattaisiinsa.
- No joo. Mutta miten sillä voi olla noin huono musiikkimaku? Olisi edes ottanut jotakin muuta kuin Paris Hiltonin purkkapoppia.
(myymäläetsivä ja yksivuotiaan äiti ostoskeskuksessa)
Fucking fantastic!

Tokaks. PMMP:llä on vissiin kriitikoiden mielestä mennyt liian hyvin, ja nyt niitä pitää vähän palauttaa maan pinnalle. Eikä siinä mitään, vapaa maa, oikeus mielipiteisiin (vääriinkin) ja niin edelleen. Mutta Jonathan Mander on mielestäni tähän saakka ollut varsin kykenevä toimittaja: kuitenkin sen viimeisin arvio juuri PMMP:n uutukaisesta viimeisimmässä V:ssä on vain huono. Ylimalkainen, löysä, kunnianhimottomasti kirjoitettu. Tökerö. Kökkö. Tee paremmin. Nih.

Kolmanneks. Lotta Backlundin blogi (lovelotta.blogspot.com, muistaakseni). Tätä mulle on suositeltu useammalta taholta, joten kulutin eilisillan tutustumalla. Se on jo valmiiks yks mun lempikoomikoita (miettikää miten tolkuttomia lapsia syntyis, jos se ja André pariutuis! Miksei ihmisiä muka vois jalostaa kuten vaikka koiria ja hevosia?), joten olin vakuuttunut että ostan bloginkin jutut. Mutta - come on! - onko se ylenpalttinen amerikan viljely ihan välttämätöntä? Tyyliin "se olis voinut tip the scale kokonaan". Erikoisuudentavoittelua. Mä en pidä. Ja jos se on ironiaa / karrikoimista, mä en tajunnut.

Neljänneks. Jone Nikulan uusi Ovi-lehti. Kekseliäs nimi, kerrassaan: asia, joka valkenee viimeistään sisällysluetteloa tutkiessa. Ovi ravintolaan. Ovi äänitteisiin. Ovi elokuviin. Ovi Politiikkaan (joka jostain syystä oli kirjoitettu isolla). Ovi maailmaan. Ovi kekseliäisyyteen. Ovi laiskuuteen. Ovi rasittavaan kyynisyyteen. Okei, kolme viimeistä on mun ihan omakeksimiä, mutta eikö vaan että hyväkin idea saattaa väsähtää, jos sitä lypsää loputtomiin. Sisältöön en vielä ehtinyt paneutua, joten sitä pidättäydyn kommentoimasta.

Ja vielä. Et semmost vaan, et miks Radio City pitää lopettaa? Mitä mä sitten kuuntelen avausvuoroissa Centerissä, kun Metsäradiotakaan ei enää ole? Miks pientä ihmistä kiusataan näin?

Joo. Kylläpä on taas maailma parempi paikka. Voin taas hengittää vapaammin ja hymyillä huojentuneesti.

Pyhää vihaa, ylenkatsetta ja ensilumiKeskiviikko 01.11.2006 14:11

Tässä viime päivinä sattuneista syistä paljon aikaa erilaisten firmojen puhelinpalveluissa jonottaneena ja huoltomiesten kanssa asioineena mulla on taas pinna kireellä. Ja Asiaa.
Jännä juttu, että saamani palvelu on riippunut täysin kyseisen asiakaspalvelijan sukupuolesta. Kun luuriin on vastannut nainen, on asiani otettu poikkeuksetta vastaan ymmärtäväisesti ja asiallisesti, höystettynä lupauksella hoitaa homma pikimiten. Kun puhelimen toisessa päässä on ollut joku jantteri, on vastaus kummallakin kerralla ollut luokkaa "eihän siellä nyt niin kylmä ole edes ollut" ja "joo siellä on nostettu verkon paineita jo". Että ooppa emäntä vattallas siellä, rauhassa vaan. Silleen että jännä ettei nää toimenpiteet näy mun kämpässä mitenkään. Että kyllä musta 15 astetta sisätiloissa on vähän turhan vähän. Että ei mua ihan kauheasti verkon paineet kiinnosta, jos mä joudun tärisemään täällä turpa huurteessa ja kuuntelemaan vielä nenäkästä puhelinpalvelua, kiitos vaan.
Samoin sitten nää huoltoäijät, jotka on ihan luku sinänsä. Eilinen oli kaiken huippu: "Näähän on ihan lämpimät nää sun patterit!" eli haaleat suomeks. Luuleeko tää posse ihan vakavissaan, että mä huvikseni soittelen sinne niitten palveluun ja ruuhkautan linjoja? Silleen että mulla on nyt vähän yksinäistä ja tylsää täällä, niin voitteko lähettää sellaisen kernaasti yli viiskybäsen, hyvinsyöneen ja rasvatukkaisen sedän sieltä "tsekkaamaan mun patterit". Pliide.
Sitäkin sitten mietin saman asian tiimoilta, että miten ihmeessä nää huoltojampat ei tosiaan koskaan oo mitään salskeita, eläimellistä vetovoimaa tihkuvia, testosteroninhajuisia ja kaunishymyisiä könsikkäitä, vaan aina juuri niitä keski-ikäisiä keskikehonrakentajia, joilla on huonot hampaat, likainen KONE-lippis ja paskat vitsit?

Ensilumi on hieno asia. Miks ihmeessä tuntuu, että se tekee maailmasta jotenkin paljon valoisamman ja avaramman? Miks vesi on paljon nastempaa kun se sataa maahan valkoisena? Tuntuu taas paljon toiveikkaammalle, kaiken suhteen. Ehkä tää tästä vielä, nyt kun näkee taas eteensäkin. Eikä sillä ole mitään merkitystä, että tiedän kokeilemattakin sen olevan märkää, liian lämpimään maahan satanutta ja siksi juurikin kohta poissulavaa.
Ja koska mun uus trendi näyttää olevan itsestäänselvien biisien siteeraus blogissani, tähän tulee sitten luonnollisesti tää:

Lumi on syönyt kaiken
Routa raiskaa tämän maan
Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan
Unelmat vaihtuu toisiin
valuen vuosiin vihaisiin
Lähtisin
Mut se vaan ei mee enää niin
Ei mikään mee enää niin

- PMMP