IRC-Galleria

I'm not here for your entertainment
you don't really wanna mess with me tonight
Just stop and take a second
I was fine before you walked into my life
'Cause you know it's over before it began
Keep your drinks just gimme the money
It's just you and your hand tonight

(Yeah you know you are high-fivin' and talkin' shit
but you're going home alone, aren't you?)

- Pink: U + ur hand

Tämä viikonloppu on ollut merkillisen täynnä erilaisia tuntemuksia: kaipausta, surua, raivoa, lohdullisuutta, ikävää, hellyyttä, pelkoa, avuttomuutta, hämmennystä... Skaala on laaja, eikä mielenrauhaa edistävä ensinkään.

Miksi vahvat naiset vetävät puoleensa heikkoja ja keskeneräisiä miehiä? Miksi joidenkin ihmisten seurassa vietetty aika tuntuu jälkikäteen suunnilleen yhtä hyvin sijoitetulle kuin nenäliinoina käytetyt satasen setelit? Miksi sympatiaa saa niin yllättäviltä tahoilta? Miksi toiset ihmiset osoittautuvat paljon odotuksia paremmiksi? Miksi toiset alisuoriutuvat jatkuvasti niin surkeasti? Miksi tunnetilat lääkitsevät toinen toisiaan: raivo parantaa ahdistuksen, kiihtymys ikävän, pelko hellyyden? Miksi silloin, kun tuntuu pahalle, ensimmäinen ajatus on satuttaa itseään jonnekin muualle?

Mut on tänään nimetty jumalan oikeaksi kädeksi: mun täydellinen tulevaisuuden tehtävä olis kuulemma olla ihmissuhteissa sorrettujen puolella, jakamassa oikeutta ja rankaisemassa sortajia. Mitenköhän mulla onkin niin ylikehittynyt oikeustaju mitä suhdeasioihin tulee? Ehkä siksi, että tiedän varmuudella miten asioita EI tule hoitaa. Ei siihen tarvita yliopisto-opintoja, ei työkokemusta eikä edes loistavia suosittelijoita. Ainoa vaatimus on se, että piittaa muistakin kuin itsestään; jaksaa avata silmät ja katsoa myös ympärilleen. ReinoPetterin sanoin: toisilla vaan on pää niin syvällä omassa perseessä, ettei ne osaa sieltä ulos kun siellä on niin pimeääkin, ettei edes karttaa näe lukea. Tuskin voisin olla enempää samaa mieltä mistään.


Tänä yönä tulee talvi
ja takertuu yksinäisiin.
Se vie mukanaan helpon saaliin
ja jättää kylmiin huoneisiin.
Minä jälleen kuvasi selaan,
kaikki katseesi katselen
ja jokaisen yhteisen vuoden
muisto muistolta hymyilen.
En milloinkaan oppinut kaipaamaan
ja nyt tämä ikävä murhaa.
Kuinka sinua väsyisin odottamaan
näihin aamuihin?
En valvo turhaan.
Jospa tietäisit, jospa tietäisit,
jospa tietäisit rakkaani mitä on kaipuuni.

- Mikko Kuustonen: Tänä yönä tulee talvi

Mä keksin tänään analogian, joka kiteytti mun olotilan täydellisesti. Se on ehkä hieman korni, mutta aion laittaa sen silti tähän aivan pystypäin. Mä olen näet myös vähän lakannut piittaamasta.
Jonkun erityisen, oikeasti erityisen tärkeän asian tai ihmisen (ehkä juuri ennen kaikkea ihmisen) brutaali yhtäkkinen menetys vaikuttaisi olevan sukua jonkun läheisen kuolemaan. Mä en tässä koppavasti väitä, että tietäisin sillä lailla menettämisen tuskasta mitään ja rinnastaisin omahyväisesti ihmissuhteen riiston ihan oikeasti kuolemaan. Puhun periaatteen tasolla, asioiden aiheuttamien tuntemusten samankaltaisuudesta. Tuntuu epäreilulta ja kestämättömältä, ettei asiantilasta saa valittaa saati neuvotella, eikä oikeastaan mikään ole omissa käsissä. Pitää vain tottua, vaikka se poissaolo tuntuisi jatkuvana jomotuksena, jopa kovemmin kuin läsnäolo koskaan.
Mutta se varsinainen analogia tulee tässä: tuntemukset, joita moinen emotionaalinen väkivalta herättää, muistuttavat uimaanopettelua. Mille tuntui, kun ensi kertaa tipahti (tai tipautettiin) altaan syvään päähän ilman kellukkeita. Miten valtaosan aikaa se oli puhdasta kauhua ja kuolemanpelkoa: vettä henkitorvessa ja kloorinmakua kielellä, hengenhaukkomista ja maitohappoja jäsenissä. Kuitenkin silmänräpäyksen mittaisten tuokioiden ajan sitä saattoi välähdyksenomaisesti tajuta, miten tässä elementissä kuuluu olla: sai vedestä otteen, onnistui polkemaan itsensä pintaan, vetäisemään keuhkot täyteen. Se hurja, maaninen riemu, joka noista hetkistä syntyi, oli jotenkin täysin suhteetonta ja paniikinomaista; sitä ei lainkaan vähentänyt tieto sen väliaikaisuudesta.
Tänään on ollut tuollainen päivä: kävelen sillä sillankaiteella eikä edes tuule. Fakta kuitenkin on, että niitä päiviä tulee vielä. Niitä päiviä, jolloin vain sukeltaa eikä pääse pintaan saakka. Niinä päivinä pitää kävelläkin jäykästi hieman etukumarassa, koska sisällä tuntuu jatkuvasti sille kuin joku koettaisi tyhjentää kehoa jälkiruokalusikalla kaivertamalla. Niinä päivinä ei jaksa välittää mistään muusta, kuten kaupassa käymisestä tai käytöstavoista.

Mä olen dramaattinen, myönnän sen auliisti. Moni hillitympi ihminen saattaa pitää mua jotenkin ylenpalttisena ja ehkäpä emotionaalisesti pidätyskyvyttömänä. Tästä pääsemmekin päivän toiseen teemaan, tunteiden aitouteen. Keskusteltiin tästä tänään ystävän kanssa kahvikupposen yli: mä olin juuri lukenut jostain naistenlehdestä, kuinka joku oli pitänyt aina ohjenuoranaan jonkun (masentavaa epätarkkuutta, eikö totta?) kehittämää mottoa. Sen moton idea oli kutakuinkin se, että ainoa mihin tässä maailmassa kannattaa luottaa on omat tunteensa, sillä kaikki muu saattaa olla vain jonkun toisen valetta. Mä en ihan varauksetta allekirjoita tuota tuollaisenaan, mutta idea on musta kuitenkin aika hieno. Kuinka usein sitä tulee väheksyneeksi toisten ihmisten reaktioita ja tunteita, niitä tulee kenties pidettyä falskeina, yli- tai alimitoitettuina tai mahdollisesti jopa täysin väärinä. Ne on kuitenkin mitä oletettavammin sille ihmiselle sillä hetkellä täysin tosia ja ainoita merkkaavia juuri silloin, ja sitä pitäisi osata ja tajuta kunnioittaa.

Sitten viittaan vielä nopeasti omaan taannoiseen kirjoitukseen siitä, kuinka miehet ovat pohjimmiltaan yksin ja kartatta tässä maailmassa. Samuli Koiso-Kanttila tiivisti sen uudessa Olivia-lehdessä täydellisesti: "Mies on ollut kuin 22 watin pora, sen pitää toimia. Jos se prakaa, niin paska juttu." (Olivia 1/07 maaliskuu). Juuri tästä mä puhuin.

Ja loppuun vielä kaksi lainausta: ensimmäinen kirjasta, jota en uskonut niin hyväksi kuin väitettiin mutta oli sitä kuitenkin; toinen mieheltä, jonka lyyristä neroutta en voi kylliksi suitsuttaa. Molemmat paljastavat mun kuohun ytimen tarkalleen.


"Ehkä on niin, että sitä vain törmää ihmisiin ja että kaikki riippuu siitä, millä lailla he pompahtavat törmäyksen jälkeen kauemmas."
- Ron McLarty: Polkupyörällä ajamisen taito


Siin' on helvetisti järkeä,
et on koko ajan ikävä.
Helvetisti järkeä.

- Zen Café: Helvetisti järkeä

When you try your best but you don't succeed
When you get what you want but not what you need
When you feel so tired but you can't sleep
Stuck in reverse

When the tears come streaming down your face
When you lose something you can't replace
When you love someone but it goes to waste
could it be worse?

Lights will guide you home
and ignite your bones
And I will try to fix you

High up above or down below
when you're too in love to let it go
If you never try you'll never know
Just what you're worth

Lights will guide you home
and ignite your bones
And I will try to fix you

- Coldplay: Fix You

Voi luoja. Voi. Luoja.
Yhtäkkiä ihan kaikki on piloilla.

Mitä nyt tapahtuu?


Tehdään niin kuin täytyy:
kun mentävä on niin mentävä on
Annoit mulle onnen,
nyt annan sen pois.
Mä päästän sut pois.

- PMMP

Mun tekis mieli kirjoittaa nyt jotain, mutta en oikein saa ajatuksia jäsenneltyä. Mä olisin halunnut käyttää seuraavaa pätkää jotenkin tässä: "Joihinkin ihmisiin ja asioihin sitä palaa yhä uudelleen, vaikka tietää, ettei siitä seuraa mitään hyvää. Nämä asiat ovat vähän kuin kipeä kohta huulessa, jota imeskelee jatkuvasti eikä malta antaa sen parantua.", koska noin mä ajattelin tänään ja koska toi vertaus on musta aika osuva, vaikkakaan ei tässä yhteydessä kielellisesti kovinkaan hiottu. Mutta ehkä mä olenkin lukenut sen jostain ja siis plagioin, vahingossa. Enkä mä sitten jaksanut alkaa perustella totakaan juttua. En siis kirjoita siitä.
Mietin myös taas tänään, että Veronica Mars on luultavasti yksi parhaita tv-sarjoja ikinä. Se on oikeasti hirveän hyvä.
Sitten aloin miettiä, että kun jos ihmisellä on vaikka haava sormessa, joka tulehtuu, niin se koko sormihan tulee ihan kuumaksi ja punaiseksi ja turpoaa. No. Sitten jos ihmisellä on kuumetta, niin oireet on ihan periaatteessa samat paitsi koko kehon mitalta, kuumeenhan sanotaan polttavan sen taudin ulos kropasta. Mutta missä se tulehdus sitten silloin on? Mä olen oikea lääketieteellinen ihmelapsi, koska tuo analogia tuli mun mieleen ihan oikeasti ensimmäistä kertaa vasta tänään.

Mä katsoin eilen elokuvan nimeltä Hard Candy. Se sai mut jälleen kerran miettimään kuolemanrangaistusta ja kostoa, noin niin kuin ilmiöinä. Että mistä niissä on kyse, ja onko niissä sijaa rationaalisuudelle ja järkiratkaisuille. Mun aivot vain oli niin tahmeat, että ajatukset alkoi hyvin pian kiertää kehää, enkä keksinyt vielä painokelpoista ratkaisua. Palaan aiheeseen tuonnempana.

Katsoin tänään elokuvan Colour Me, Kubrick. John Malkovich on nero - koko tarina mielettömyydessään on käsittämättömän hieno ja jotenkin niin vino, että on vain oikeus ja kohtuus että se perustuu osin tositapahtumiin. Alan Conway on ehkä mun uusi idoli.

Mietin myös, että mä rakastan sitä kun tiedän tarinan tapahtumien takana: mitä parempi tarina, sitä vähemmän sen totuusarvo painaa. Viimeisin lempitarinani liittyy Robbien She's Madonna -kappaleen lyriikoihin: "I love you baby, but face it: she's Madonna. No man on earth can say that he don't wanna..."

Hassu maailma ja sen hassut ihmiset.

Onneksi ihan pian on keskiviikko. Silloin on Valentine. <3

Tähän piti tulla viiltävän älykäs ja kitkerän sarkastinen kirjoitus Ninja Sarasalosta, jota kohtaan mulla on varsin ristiriitaisia tunteita. Äkkiä huomaankin olevani aivan liian tyyni ja tasapainossa pistelemään ketään - joku saattaisi jopa sanoa levollinen.
Äsken kävin kaupassa. Paprikahyllyllä oli pelkkiä puoliraakoja tai -mätiä, nahistuneita ja kurttuisia kasviksenraatoja: kunnes mä bongasin täydellisen paprikan. Se oli kiinteä, sopusuhtainen, syvän punainen - täydellinen. Otin sen. Lihahyllyssä oli täsmälleen yksi vähärasvainen jauhelihapakkaus. Juuri mulle. Pakastehyllyn luota löysin viimein sen Grandiosan uuden piiraan (joo mä tiedän, pitäis boikotoida sen surullisen jinglerenkutuksen takia mutta kun mä HALUSIN maistaa sitä). Ostin. Poistuin myymälästä voitokkaana.
Arkiset jutut on mukavia. Miten mä olen näin zen.

Sitten sitä piirasta natustaessani mietin, että millä perustein tuollaiset einekset ja elintarvikkeet oikein nimetään. Tässä pakkauksessa luki broileri-paprika: kuitenkin täytteenä oli edellämainittujen lisäksi ainakin broccolia ja porkkanaa. Että kuka päättää, mitkä asiat myy ja kannattaa siis sillä perustein painaa paketin kylkeen saakka? Ainakaan kokonaismäärä ei ratkaise, sen Veijo Grandiosa piiraallaan todisti. Oli ihan hyvää kyllä.

Numero viisi on ehkä uusi kuutonen, ainakin mitä poikaryhmittymiin tulee. Siinä on siis sitä taikaa, jota etenkin showbisneksissä tarvitaan. Miettikääpä, miten monessa menestyneessä poikabändissä on ollut viisi jäsentä: Jackson Five. New Kids On The Block. Take That (alkuperäiskokoonpanossaan). 5ive. XL 5. N'Sync. Esimerkiksi. Ja nyt sitten Entourage, jossa (mies)päänäyttelijöiden pääluku on viisi (kyllä, Jeremy Piven lasketaan mukaan). Neljä on jotenkin liian vähän, kuusi taas liioittelua. Viiteen mahtuu kaikki karrikointiin kelpaavat arkkityypit; aistejakin on viisi. Onpa maagista, etenkin naiselta, joka puhuu matematiikkaa äidinkielenään.

Mä kun kuitenkin koetan olla ympäristöystävällinen ja elää hyvästi, niin sitten alkaa sylettää kun elämästä tehdään kamalan hankalaa tollasten asioitten nimissä. Joo, tiedän että kun vaikka jauhelihaa ruskistaa, niin sitä erottuvaa rasvaa ei saa kaataa viemäriin. No mihin sitte? Imeytänkö mä sen sahanpuruihin, joita mulla luonnollisesti on aina sangonpohjalla keittiössä ja kärrään sitten lopulta kompostiin yhdessä talkkunajauhon ja teurasjätteen kanssa? Miten mä pääsen siitä järkevästi eroon?

Niin ja mua on tänään nimitelty paitsi rimpulakädeksi myös sepelinkylväjäksi. Vai mikä se oli. Ehkä mä oon sellanen. Soraseula.

Vielä päivän paras, kiitos Reino:
"Jos mä en oo kiinalainen, niin vaikka mä miten haluaisin olla kiinalainen, niin mä en ole. Eikä musta tule kiinalaista. Vaikka miten kovasti haluaisin." Täytyy sanoa, että harvoin on ihminen ollut noin asian ytimessä. Kerta kaikkiaan.

Mä olin lapsena aivan hysteerisen innostunut salapoliisikirjoista. Ahmin kirjastosta pakollisten viisikoiden lisäksi kaikki Etsiväkaksos- ja Kalle Blomqvist -kirjat, joihin pienet tahmeat sormeni ylsivät. Neiti Etsivistä en sen sijaan koskaan juurikaan perustanut, musta se bööna oli kertakaikkisen epäilyttävä - ja sitä paitsi ensinnäkin tyttö. Se jos mikä oli luettava ehdottomaksi haitaksi salapoliisin / etsivän työtä harkittaessa (koska noihin aikoihin mä vielä kuvittelin sukupuolen olevan jotenkin neuvoteltavissa ja siis omien intressien ja pyrkimysten tulosta). Noitten seikkailukirjojen pojat puolestaan olivat reippaita, kekseliäitä ja miltei poikkeuksetta varsin hauskoja veijareita; tämän lisäksi kirjat opettivat arjen nerokkaita selviytymiskeinoja ja Kikka Kakkosia. Noina vuosina opin mm. sen, että jos tulee tarve pidättää aivastusta (jos on esimerkiksi kansainvälisiä taidevarkaita varjostaessaan sattunut joutumaan tukholmalaisen taksin takakonttiin eikä tahdo paljastaa olinpaikkaansa), sen tekee kätevästi imemällä kieltä (omaa) voimakkaasti kitalakea (omaa) vasten. Tai jos on tarvis viestiä etsiväkumppanilleen jotain tärkeää ja hämätä samalla aikuisia tai muita toopeja (esimerkiksi gabardiinihousuisia murhaajia), voi kätevästi luoda oman salakielen ja homma hoituu kuin tanssi ikään. Niin ja johtolankojen varalta kannattaa luonnollisesti aina olla valppaana, ja kaikenlaisia epäilyttäviä artikkeleita on fiksua keräillä varta vasten tutkimusaineiston säilyttämiseen tyhjennettyyn kirjoituspöydän laatikkoon.

Nykyään mulla ei enää psyyke kestäis moisia leikkejä. Välillä myös tuntuu, että maailma on muutenkin liian hankala ja pirstaleinen hallittavaksi, ihan pieniinkin kokonaisuuksiin ositettuna. Mä esimerkiksi olen ollut suistaa itseni mentaalisesti raiteiltani miettimällä, miten ihmeessä lääkäreiden puhelinajat toimivat. Mitä jos niille sattuukin soittamaan joku perheenjäsen juuri silloin? Tai joku soittaa työpuhelimeen väärään numeroon? Tai jos sen lääkärin ulosanti on tavattoman huono, eikä se pysty puhelimessa tekemään asiaansa selväksi? Muita miettimiäni asioita ovat esimerkiksi pelastuslaitoksen työvuorolistat (miten ne sovittaa tasarit, saikut, lomat ja muut sellaiset sinne? Onko siellä muka tarpeeksi jengiä töissä? Mistä ne voi tietää missä niitten pitää olla ja mitä niiltä milloinkin odotetaan?), koulun pääkeittäjän ruokatilaukset (paljonko mitäkin? Jos tilaa liian vähän ja loppuu kesken ja jollekin jää nälkä? Entä erikoisruokavaliot?), jumppaohjaajien koreografioiden kehittely (miten ne keksii mitä seuraavaks vois tehdä? Mitkä liikkeet sopii yhteen? Mitä jos kukaan ei pysy perässä? Mitä jos asiakkaat onkin paljon taitavampia kuin ohjaaja?), liikennevalojen säätäjiä (mistä suunnasta on oletusvihreet? Missä järjestyksessä vaihtuu ja kummat on priorisoitavampia, jalankulkijat vai vasemmallekääntyjät?) ja semmosia. Kyllä mä silti ihan oikeasti tajuan, että maailma pyöris aivan mainiosti ilman mun panosta näihin asioihin ja että jossain on takuulla joku, jolle maksetaan palkkaa moisten miettimisestä.
Tämän päivän renessanssi-ihminen.

Huoli pois, tästä ei tule mikään yksityiskohtainen sairaskertomus, epikriisi saati diagnoosi, totean vain että olin puolitoista viikkoa kipeänä ja tänään on valtavan hyvä ja energinen olla. Ja töissä on kivaa!

Otsikko on lainaus City-lehden artikkelista, jonka aiheena oli tiivistettynä tuoreet parisuhteet ja kakka. Ton otsikonmukaisen lausahduksen tuotti joku aiheen asiantuntija, jonka nimeä en taaskaan valitettavasti muista. Musta se oli vaan valtavan hyvin kiteytetty, tämä nykyajattelu. Kun niin monia asioita pystytään kontrolloimaan ja määräilemään ihan itse, niin sitten ne, joihin ei pystykään vaikuttamaan, tuntuu usein kohtuuttoman raskaille ja ehkä brutaaleille jopa. Tai mulla ainakin oli sellanen olla, että mun kroppa petti mut, kun ei tointunutkaan päivän-parin makailulla. Ihan silleen että kamoon, work with me here! Et voi tehdä noin!

Kaikkia tyhmiä ajatuksia sitä tuleekin päähän, kun on tolleen poikkeavasti vuoteen oma ja voimaton. Oma pää alkaa liioitella juttuja ja niiden merkitystä, tuntemuksia ja aistimuksia. Itse aloin luonnollisesti kelailla kaikenlaista kipeäksitulemiseen liittyvää ja äärimmäisen todennäköistä, kuten: Mitä jos mua ei enää koskaan kiinnosta ruoka vaan ällöttää ainoastaan? Miten pian aikuinen, varsin hyvässä lihassa oleva ihminen joutuu sairaalaan ja tiputukseen, jos se ei voi syödä? Milloin saa (ja kehtaa) soittaa ambulanssin? Mitä jos tää onkin jokin mystinen sairaus, joka ei paranekaan ja mä joudun pitkälle sairaslomalle ja köyhdyn ja syrjäydyn? Mitä jos musta tulee lihava ja ruma ja löllö kun en pääse treenaamaan? Pelottavia ajatuksia, mutta ilmeisesti onneksi toistaiseksi turhia.

Tervehdyttyään sitä myös tekee kaikenlaisia hyviä päätöksiä ja on hetken aikaa huomattavasti hyveellisempi kuin ennen. Osaa esimerkiksi arvostaa terveyttään ja normaalia elämää kovasti: pitää siitä, että saa herätä aamulla ja on sitä ennen voinut nukkua muutenkin päin kuin sikiöasennossa polvet rintaa vasten, heräämättä tuhansia kertoja yössä. Että voi keitellä sen aamupuuronsa ja kahvinsa ja nauttia ne ihan normisti ahmien, psyykkaamatta hulluna joka lusikallista suusta alas. Että voi kävellä ratikkapysäkille varsin ripeää tahtia pysähtymättä haukkomaan henkeä parin askeleen jälkeen. Että voi tulla töihin ja ajatella vaihteeksi muitakin asioita kuin omaa kiehtovaa itseään.

Näin. Vielä kerran, kaikki yhdessä: elämä on ihanaa!


I'm alive
and I'm on fire

- Danko Jones