IRC-Galleria

Tervehenkisestä ja raittiista viikonlopusta ei kenties sikiä mainioita anekdootteja eikä niille tempauksille ehkä naureta vuosia jälkikäteen. Hyvä olla siitä kuitenkin tulee, seesteinen, ryhdikäs ja voimakas.

Yritin tänään kuunnella niitä muutamaa rap-/r'n'b-levyä, joita mun koneelta löytyy. Mä en tiedä miksi, mutta mulle tulee niitten kuuntelusta jotenkin tahmea ja en mä tiedä, saastainen olla. Musta ne kuulostaa niin yltiöviilatuille, että ne on kuin sileä kivi kädessä - tuntuu hetken ihan mukavalle, vaivattomalle ja säröttömälle, mutta ei jätä minkäänlaista jälkeä iholle tai sen alle.
En mä väitä, että raskaampi musiikki tai vaikkapa klassinen olisi yhtään vähemmän tuotettua tai viimeisteltyä, mutta se ei silti kuulosta mun korvaan niin kovin laskelmoidulle, jalostetulle kassakoneelle. Niinpä moisen siirappikuuron jälkeen mieli selkeytyy, kun tuuttaa kuulokkeista vaikka Disturbedia tai Toolia Kuulovammaliiton kieltämällä volyymillä.

Puhuttiin tänään Taalasmaan kanssa (joka on sivumennen sanoen ihana ja luojan kiitos palannut taas takaisin kotiin!) ihmisten loogisuudesta - tai pikemminkin sen puuttumisesta. Kuten todettua, ihmisten käytös, ajattelusta ja tunteista nyt puhumattakaan, ei ole johdonmukaista tai linjakasta. Itse kuitenkin sitä usein itseltään edellyttää, saattaa toimia tai valita jopa itseään vastaan vain ollakseen uskollinen tyylilleen ja edustamalleen mille-ikinä. Kenties se on jonkinlainen heikko yritys pitää kiinni itsemääräämisoikeuden harhastaan; ehkä se tuo turvallisuutta; se saattaa olla vihonviimeinen ponnistus järjestyksen ja tasapainon illuusion ylläpitämiseksi maailmassa. Se myös saattaa aiheuttaa kovasti ahdistusta ja sisäisiä ristiriitoja, kun itse asettaa itselleen tavoitteita ja oletuksia, joita ei millään pysty täyttämään. Tämän tajuaminen puolestaan synnyttää voimakasta huojennusta: ei ehkä enää itse vaadi itseltään loogista käytöstä ja johdonmukaista toimintaa, tai ainakin tajuaa lakata vaatimasta sitä muilta. Ehkä se on ensimmäinen askel maailman pohjimmaisen kaaoksen sietämiseen.
Tässä kohden oli luontevaa harhautua puhumaan tunteista sekä niitten hallitsemisen mahdottomuudesta. Viittaan Reinon taannoiseen bloggaukseen, jossa se käsitteli miesten myöhäistä heräämistä ja onnensa ohi ajamista. Totesimme Taalasmaan kanssa kumpikin, että niin imelältä kuin se kuulostaakin, tunteittensa kuuntelu ja sydämeensä luottaminen eivät vielä kertaakaan ole vieneet meitä pieleen. Joku saattaisi sanoa, ettei kadu tekemiään valintoja ja tekisi ne samoin nyt uudelleen, mikäli näin vaadittaisiin. Onko siis kyse itsetuntemuksesta vai itsesuggestiosta?

Mä olen ennenkin kirjoittanut siitä, miten eläviä ja latautuneita unia mä näen. Olen maininnut myös sen, miten ne jää kiertämään mieltä eikä päästä irti. Nyt on vain pakko palata samaan tematiikkaan, sillä tänä aamuna juuri ennen heräämistäni (eli noin 20 minuuttia sitten) näin niin ahdistavaa, piinaavaa ja kurjaa unta eräästä tärkeästä, että jouduin pakottamaan itseni hereille saadakseni sen loppumaan. Hulluinta noissa unissa on se, että vaikka mä TIEDÄN että se oli vain unta eikä pidä paikkaansa ensinkään ja vaikka mä tosiaan olen herättänyt itseni siitä sanomalla että kamoon, se on vain unta eikä sun ole pakko katsella sitä, sen aiheuttamasta tunnetilasta mä en pääse eroon.
Hyvin lähtee viikonloppu käyntiin näissä tunnelmissa.

"Mutta toisaalta, koska vain hyvä sydän särkyy, ei minulla ole mitään hätää. Hätä olisi suuri, jos mikään ei tuntuisi koskaan miltään."

http://www.suhdesoppa.fi/seireeni/ 21.9.2007

Mulla on uusi harrastus: Suomi24. Intervieterin ihmeellisessä treffimaailmassa nyt muutaman viikon seikkailleena olen suureksi riemukseni löytänyt kliseitä, vanhoja vitsejä, itsestäänselvyyksiä sekä eilisen innovaatioita, carpe diem -mottoa unohtamatta. Profiileissahan siellä on valmiiksi määriteltyjä kenttiä, joihin voi sitten säveltää itselleen ominaista soopaa merkityksellisiksi kokemistaan asioista. Mä meen käytännössä ihan hulluks muutamista usein toistuvista fraaseista ja ilmiöistä, kas tässä:
1. Melkein tyhjä profiili, otsikkona ehkä jotain "Smoik kaikki kivat tyttöset! =)" sitten "Omissa kommenteissa" lukee että "Olen sanavalmis, pallo on sinulla, ota rohkeasti yhteyttä niin katsotaan :) ;) :D xD :P".
Silleen että miks ihmeessä ottaisin? Ja sanavalmis, niinpä taidat tosiaan olla.
2. Ostoslistat. Kentässä, jossa sana on vapaa ja normaalilla älyllä varustetut ihmiset kuvailevat itseään ja mieltymyksiään, toiset sitten pystyvät laittamaan sinne reunaehtoja tyyliin "olethan vaaleatukkainen, keijumainen, kiltti, hiljainen, naapurintyttömäinen, hyväkäytöksinen, siveä, paikkasiymmärtävä, hoivaviettinen, ruuanlaittotaitoinen, siivoushullu tuulennussima vinkuheinä, jolla on pienet jalat, isot tissit, pitkät sääret, tiukka mutta pyöreä pylly, kaunis lauluääni ja muutenkin jalo luonne."
Olen, tosiaan. Suosittelen sinulle Stockmannin lastenosastoa, jossa voit tiedustella myyjiltä Barbie-hyllykön sijaintia.
3. "Mikä saa sinut syttymään? Napalmi, bensa, tulitikut, liekinheitin, ydinpommi XD XD XD XD"
Ihan ite kekkasin! Oon kato aika hauska veikko. Enkä yhtään itsestäänselvä jutuissani.
4. "Kielitaito: kehuttu ;) :P ;D"
Hohhohohoo. Aika epeli, ja vähän tuhmakin vielä. Hihihih.
5. "Kuvaani en sattuneista syistä voi laittaa profiiliini, mutta sen saa pyytämällä."
Hmm, montako syytä te keksitte? Yksi: naimisissa / avoliitossa / muuten vain liemessä. Kaksi: ... Joo, en mäkään enempää. Olisitko voinut laittaa vain, että kuvan saa pyydettäessä, jos halusit pysyä salaperäisenä.

Joo sitten. Oon ennenkin puhunut siitä, miten ihmiset aina luulevat tunnistavansa itsensä näistä kirjoituksista. Toinen, mitä ne tekee, on että ne kuvittelee, että kirjoitan aina itsestäni. Mikäpä siinä, siinähän luulevat. Aika helppo oletus, sanoisin, jos piittaisin.

Vielä piti olla jotain, mutta nyt se taas lennähti pois päästä.


You think you know all about my kinda woman
but you don't know nothing 'bout me
You don't know me,
you don't know me,
you don't know anything about me...

- Basement Jaxx: U Don't Know Me

Puhuttiin Reinon kanssa taas kerran miehistä ja siitä, miten se entinen vaarankaipuu on väistynyt ja tilalle on tullut kilttien miesten ja ihmisten arvostaminen. Jälleen kerran taas tämän maailman lukuisista hiuksilla piirretyistä viivoista yksi on se kiltteyden ja koiramaisuuden välillä sijaitseva. Oikeasti pahempi kaikkia niitä käytöstavattomia kusipäitä, jotka eivät soita takaisin; niitä poliisiaväisteleviä puolirikollisia, joiden ystäväpiiri koostuu nahkaliiviapinoista ja Lynchin elokuvista karanneista itseään heijaavista ja salaperäistä mantraa toistelevista sekopäistä; niitä karanneita, joiden puhelimen soidessa (äänettömällä tietysti) ruudussa vilkkuu "Vaimo soittaa": pahempi kaikkia näitä on se sellainen kynnysmatto, sukka ja lussukka, johon saa pyyhkiä kenkänsäkin yli kävellessään; jolle saa tehdä mitä hyvänsä ja se vain pyytää anteeksi; jonka itse voi pettää, jättää, hyljätä ja unohtaa - ja silti aina palata takaisin lämpimään syliin.
Tällainen kennelihminen myös tuntuu herättävän vastapelureissaan sen uinuvan pedon: sadisti, narsisti ja egoisti normaalissakin lähimmäisessä näyttää olevan pitelemätön tällaisen edessä. Tavalliset, hyväkäytöksiset, säyseät ihmiset eivät useinkaan voi vastustaa kiusausta kokeilla, ihan vähän vain, kuinka pitkälle voivat koirineen mennä. Aika pitkälle, sanoo kokemus.
Kumpi mahtoi olla ensin? Mikä on syytä, mikä seurausta?
Ja miks vitussa mä edes mietin tällasia.

Kuuntelin Jenni Vartiaisen uutta soololevyä. Noin se laulaa yhdessä kappaleessa, ja jouduin oikein pitelemään itseäni etten lyykähtänyt katukivetykselle järkytyksestä. Muutenkin ne biisit on jotenkin ihan läpeensä tuotettuja, vaikka sen ääni on valtavan kaunis, sellainen eleetön ja syvältätuleva, että se kantaisi niitä kappaleita ihan itsekseenkin. Mutta ei, ne styget on tuupattu ihan täyteen kaikkea kamaa, rytmikästä luuppia, kaikua, jousia ja enkelikuoroa, ties mitä nykimistä. En tykkää. Antaisitte tytön vaan laulaa.
Au Revoir Simone sen sijaan on ihana. Mulla on selkeesti jonkinmoinen kilkuttelun kaipuu, koskapa oon viimeisten kuukausien aikana ihastunut juurikin Psappiin ja nyt tähän.

Nuunis vastasi tämän päivän toisesta kuohuttavasta kieliväännöksestä. Se kirjoitti aivan jäätävällä pokerilla seuraavan lauseen: "mä en tajua mistä tää nyt on sikissyt", ja mä jouduin aivan tolaltani. Jotenkin se, että tiedän väärinkirjoittajan / -puhujan tietävän, mikä on oikein ja siis tahallisesti rikkovan koodia, hieman helpottaa. Hieman, muttei kovinkaan paljoa. Epäloogista vai mitä? Itsehän pidän ohjenuoranani sitä, että kun tiedän säännöt, saan näyttää niille persettä.

Ja tukkaa kehutaan taas. Saa kehua, en suutu.

Jos saat otteen musta,
niin pidä kiinni.
Älä päästä irti
tai mä putoan taas

- Elastinen: Ote

Mun tämänaamuinen Hesari ei ollut tullut koskaan mun kotiin saakka. Se oli jäänyt lajitovereittensa kanssa meidän rappukäytävään ulko-oven eteen lepäilemään. Aloin heti kehitellä hurjaa saagaa kadonneesta lehdenjakajasta - vaikka ehkä sitä on vain ramaissut ja se on aatellut että löytyy ne lehdet tostakin, mä lähen kotiin.

Oikeasti on mänttiä, että vuodenaikoina, joina valoa ja siten tehokasta aikaa vuorokaudessa on muutenkin vähemmän, sitä kuluu välttämättömyyksiin kovasti paljon enemmän. Kohta ei voi kulkea pyörällä minnekään, ja julkisilla liikkuminen vaatii paitsi pitkää pinnaa myöskin joustavaa aikataulua. Kaiken maailman vällyjen ja laamapaitojen pukeminen vie enemmän aikaa, ihan normaaleiltakin ihmisiltä mutta ennen kaikkea tällaisessa työssä, joka tuntuu koostuvan enimmäkseen pukemisesta ja riisumisesta. En edes puutu tässä haravoinnin, lumenluonnin ja autojen kinoksista kaivamisen aiheuttamaan ajanhukkaan. Hirveän huonoa suunnittelua taas kerran.

Miksi ihastuminen on niin kovin vaikeaa? Olisi hurjan kätevää, jos voisi paperille listattujen ja silminnähtävien ominaisuuksien perusteella vain päättää, että tosta mä alan tykätä ja sitten vaan alkais. Se, ettei voi harjoittaa itsemääräämisoikeuttaan edes noin perustason jutuissa, on paitsi ihan kamalan turhauttavaa aiheuttaa myöskin ihan suotta harmia, kurjaa oloa ja sydänsuruja. Ja mistä sekin sitten johtuu, että intressit menevät hirveän usein ristiin noissa jutuissa? Että kun toista kiinnostais, niin toista ei - ja päin vastoin. Tolkuttomat määrät hukkaenergiaa, aivojen tyhjäkäyntiä ja pahaa mieltä. Hankaluutta.

Mä selasin tossa jokin aika sitten blogiani taas taaksepäin, ja tulin todenneeksi jotain. Mun mielestä eräs maailman eniten paikkansapitävistä kliseistä on se, jonka mukaan onnelliset ihmiset eivät tee hyvää musiikkia. Mä olen oikeasti aina ollut tuota mieltä, mulla on lukuisia todisteitakin siitä vaikken niitä nyt jaksakaan alkaa tässä listailla. Tämä pätee myös näköjään mun bloggaamiseen: ollessani sävyisällä ja lauhkealla mielellä kirjoitan löpsösti ja joutavia - jos maltan kirjoittaa ollenkaan. Parhaat ja usein ruudikkaimmat tekstit on syntyneet jonkin voimakkaan sisäisen myllerryksen, kiukun tai syvän surkeuden alhossa velloessani. Mulla on tämän selittämiseen myös teoria: kun negatiiviset tunteet kasaantuvat, niille pitää löytää jonkinmoinen purkamisväylä. Niitä ei ole sosiaalisesti suotavaa esittää yhtä julkisesti kuin positiivisia (eikä se useinkaan olisi kovin järkevääkään). Jonnekin se kaikki energia ja paha veri pitää kuitenkin kanavoida. Sapekas tuuli on muutenkin mainio moottori asioille, jotka vaativat paljon viitseliäisyyttä tai ponnistelua.

Maanantai. Väsytys.

No okei, ei sitä Viktor & Rolfin Antidotea olekaan saatavana naisten mallina. Mutta se haisee silti hurjan hyvälle.

Lauantai Mansesterissa sisälsi seuraavia asioita:

- Hughnugent
- uusi niittivyö
- lauantaimakkara tuulilasissa
- Näkymätön Agentti
- Temptation Islandin Billyn näköinen paitsi kaksi kertaa sen kokoinen German Lover
- Parittaja ja sen Pääpalkinto
- vihreät piilarit vessanpöntössä
- hihat pizzassa
- "Ai, täällä onkin jo kaks..." "Kukas sää oot?"
- I love your attitude
- raksuja koirille
- "Minne sä menisit, jos sä olisit me?"
- ajelua taksilla ympäri kaupunkia
- massoittain jorailua, naurua ja huutelua

Rankkaa. Onneksi on jo sunnuntai :D

Mun päähän on äkisti ja täysin varoittamatta alkanut pulpahdella lastenlauluja, joita olen viimeksi jollottanut joskus kakskyt vuotta sitten. Ne ponkaisee pintaan salavihkaa, ja ne tulee jostain niin syvältä, ettei niitten sanoja tarvitse edes tapailla. Ne menee ulkoa kuin duunipaikan hälykoodi. Tämä nyt viimeisimpänä:

Etkö ymmärrä, mitä sulle lausun?
Kerran vielä mä kuiskata sen voin:
Että sullekin uudet leikkini näytän,
siihen vielä mä lisäsin
että "sinusta välitän"

Havaitsin tänään istuessani H-junassa matkalla Järvenpäähän, että Lambchop on selittämättömän miellyttävää musiikkia. Kuulokkeilla kuunneltuna se jotenkin hullusti tuntuu sisällä samalle kuin luonnonjugurtti palaneella iholla: se rauhoittaa, viilentää ja hoitaa paremmaksi, or should I say it's soothing.

Mun havaintojeni mukaan ihmiset, jotka sanovat, etteivät tahdo kenellekään mitään pahaa, ovat yleensä jo onnistuneet tekemään sen - kipeämmin kuin kukaan.

Mä olen nyt puolessavälissä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa, ja siitä saattaa tulla kaikkien aikojen paras lukemani kirja. Se on aivan lumoava, ja ihan mielettömän järkyttävä.

Tänään on perjantai. Huomenna on lauantai. Ja se on jännittävää. Sitten tulee sunnuntai, ja se se vasta jännittävää onkin. Ush.