IRC-Galleria

Torstai 12.6.

Mangakahvilassa en nukkunut ollenkaan. Ei hirveästi nukuttanut, eikä ollut intoakaan käyttää viimeisiä aikoja nukkumiseen. Aamuyöstä tilasin viimeisen lämpimän ruuan. Jokainen jeni piti laskea tarkkaan, että vielä bussimatkaan riittäisi rahat.

Viiden jälkeen heitin hyvästit reissun viimeselle mangakahvilalle. Onnekseni ei satanut ja pääsin vielä viimeisen kerran kävelemään kuivin vaattein Naran hiljaisella keskusta-alueella. Ennen bussipysäkille menoa minun täytyi löytää postimerkki korttia varten. Postitoimistot eivät olleet vielä auenneet, joten jouduin käydä kyselemässä merkkiä kompinista, jossa heidän tietotaitonsa postiasioista osoittautui melko vähäiseksi. Postikorttini oli raskaampi erikoiskortti, joka näytti kortin omien tietojensa mukaan vaativan 80 jenin merkin. Kompinissa tyyppi soitti puhelun jonnekin, jonka jälkeen ei ruvennut minulle merkkiä myymään. En vain saanut mitään selitystä asiaan, kun kumpikaan myyjistä ei puhunut sanaakaan englantia. Toinen näytti lopulta, että kortti pitäisi liimailla täyteen merkkejä. Päätin jättää postimerkin hommaamisen lentokentälle ja toivoa, että sieltä löytyy kunnollinen postitoimisto englantia osaavalla henkilökunnalla.

Seuraavaksi menin odottamaan bussia. Ajatuksissani pyöri: "Vaikea uskoa, että tämä on loppumassa." Noin 10 minuutin päästä bussi tulikin ja melkein saman tien alkoi sataa vettä melko lujaa. Pysäkin katoksessa tein vielä viimeiset silmäykset läheisiin taloihin ennen autoon nousemista. Matka-aika oli melkein 1,5 tuntia, jonka aikana kerkesin vähän nukkumaan. Asemalle päästyä minulla oli rahaa 682 jeniä. Oli se sentään 300 jeniä enemmän kuin olin kuvitellut, koska löysin juuri ennen mangakahvilasta lähtöä kassini pohjalta kolme sadan jenin kolikkoa.

Lopulta saavuimme lentokentälle. Bussi nakkasi minut suoraan neljännen kerroksen ulko-ovelle, josta aukesi näkymä tuttuun punaiseen halliin. Juuri siihen halliin, jossa melkein kuukausi aikasemmin ensimmäisessä kerroksessa haahuilin ensimmäiset metrini Japanin maalla. Neljäs kerros alun jälkeen oli rakennettu ihan eri näköiseksi ja se oli tarkoitettu lähteville ulkomaanlennoille. Istuskelin hetken siellä ja lähdin etsimään postitoimistoa toisesta kerroksesta. Yllätyksekseni erikoispostikorttini vaatikin vain 70 jenin merkin, koska lähetin sen ulkomaille. Japanin sisäiseen se olisi vaatinut sen 80 jenin merkin. Tuntui vähän hassulta tämä.

Ennen paluuta neljänteen kerrokseen tein viimeisen fiilistelymatkan toisessa kerroksessa katsellessani ensimmäiseen kerrokseen. Melko raskaalta tuntui ajatella, että juuri noilla penkeillä ja juuri tuolla turisti-infolla 29 päivää aikasemmin yritin löytää vastauksia elämän pikku kysymyksiin, kuten miten pääsen Osakaan ja missä tulen yöni olemaan. Kaikki oli tuntematonta, kaikki oli vielä edessä. Toivoin voivani hypätä matkan alkuun ja kokea kaiken uudestaan. Toisaalta edellisen yön täyden valvomisen takia olin sen verran väsynyt, että olin onnellinen tämän olevan kohta ohi.

Tunnin istuskelun jälkeen tein lähtöselvityksen ja lähdin katselemaan tax free -kauppoja, vaikka rahaa ei shoppailuun enää hirveästi ollutkaan. Kaupassa satuin näkemään japanilaisen tuttuni, jonka tapasin Tokiossa. Tiesin hänen tulevan samalla lennolla, mutta en muistanut sitä ennen kuin näin hänet. Muutama sana vaihdettiin siinä. Ostin kaupasta vielä vähän karkkia tuliaisiksi.

Kauppojen jälkeen piti kulkea vielä sukkulajunalla toiseen aulaan, josta lentokoneeseen nousu tapahtui. Samaan junaan tuli läjä suomalaisia lentoemäntiä. Oli ihmeellistä nähdä näin paljon suomalaisia kerralla ja kuulla suomea puhuttavan. Junan liikkuessa katselin tuttuja maisemia ja ajattelin: "Hei hei hei. Nyt on kyllä ihan väärä suunta. Mennään takaisin. En halua vielä pois." Viimeisten odottamisien jälkeen nousin lentokoneeseen.

Edellisenä päivänä syömäpuikkoni oli ravintolassa revenneet melko pahasti. Tämän uskotaan tuovan huonoa onnea. Kummasti puikot tietävät asioita, sillä alkumatkasta oli melko pahaa turbulenssia, koneen videojärjestelmä ei toiminut, eikä koneessa ollut japanilaisia lentoemäntiä. Hyviä juttuja taas oli viereisen penkin oleminen tyhjä, ensimmäinen ruoka oli hyvää japanilaista ja koneessa tarjoiltiin myös vihreää teetä. Voin unohtaa taikauskon.

Reilun tunnin lennon jälkeen näin sinisen taivaan. Viimesestä sinisen taivaan näkemisestä oli jo kaksi viikkoa.

Koneesta pois pääsy tuntui kivalle. Suomi ei kuitenkaan näyttänyt niin hirveän ihmeelliseltä, ainakaan kun Kiinasta tuloon vertasin. Ehkä se johtui suuresta määrästä internetsurffailua ja muista pienistä tekijöistä.

Nappasin nopeasti laukkuni, kuljin nopeasti ulos asemalta ja nousin suoraan bussiin. Bussista hyppäsin pois Mäkelän uintikeskuksen kohdalla ja kävelin suoraan kaverin luo, josta melko nopeasti menimme syömään Hesburgeriin. Oli mukava rentoutua rasvasen ruuan ja tutun henkilön kanssa. Syönnin jälkeen kävin ostamassa vielä jälkiruuaksi salmiakkisuklaata.

Sen pituinen se. Kiitos ja kumarrus.