IRC-Galleria

Help, I have done it again
I have been here many times before
Hurt myself again today
And, the worst part is there's no-one else to blame

Be my friend
Hold me, wrap me up
Unfold me
I am small
I'm needy
Warm me up
And breathe me

Ouch I have lost myself again
Lost myself and I am nowhere to be found,
Yeah I think that I might break
I've lost myself again and I feel unsafe

Be my friend
Hold me, wrap me up
Unfold me
I am small
I'm needy
Warm me up
And breathe me
[Sia - Breathe Me]

Sanoisin saavuttaneeni pari kuukautta sitten erään tärkeän pisteen elämässäni. Tämä on yksi niistä elämän kohokohdista, jotka tajuaa ihaniksi jo niiden tapahtumahetkinä. Enemmän elämässä on niitä käännöshetkiä, jotka ovat tapahtumahetkellä(kin) kusisia, mutta joiden hienouden tajuaa vasta vuosien kuluttua kun kokonaiskuva on hiukan selvempi. Se lyhyt halaus sammaleenvihreässä Xantiassa oli silti jo tapahtumahetkelläkin hieno ja jos tilanne olisi ollut toinen niin olisin varmaankin itkenyt. Valitettavasti toisella oli jo kiire takaisin omaan elämäänsä ja lohdutuksena siitä sain halauksen, jota olin niin toivonut viimeiset kaksi vuotta.

Tuntuu kuin olisin viimeinkin riisunut nyrkkiraudat käsistäni ja lopettanut kaikkia vastaan tappelun. Olo on hyvin zenmäinen.
Etenkin kun kuukausi sitten sain kokea sekä suurimman fantasiani että suurimman pelkoni samalla viidellä minuutilla portaiden yläpäässä. Kuinka monet kerrat olinkaan haaveillut yksin öisin, että tiputtaisin kyseisen jätkän portaita alas. Paiskaisin hänet lattiaan kuin hän paiskasi minut. "Vitun äpärä kusipää!"
Nyt tilanne oli juuri se. Olisi ollut mahdollisuus, ja hän itsekkin tajusi tilanteen lievän vaarallisuuden. Leikkisästi tuli sitten tökättyä häntä rintaan.
Sitten tuli se pelottava osuus. Luopua aseistaan, luopua vihastaan, luopua tutusta helvetistä ja kivusta, ja löytää vieras taivas.

En olisi koskaan uskonut sanovani tätä ääneen, mutta oikeasti toivon hänelle nyt kaikkea hyvää, vaikka ajatus siitä että hän muuttaa yhteen jonkun muun kanssa kirpaiseekin hiukan. Minä kun olisin ehkä halunnut olla se, jonka kanssa hän olisi muuttanut yhteen. Vaikka hommamme ei siis missään mittakaavassa toiminutkaan, niin silti. Kai minä suren enemmänkin kaverin kuin seurustelukumppanin menetystä.

Olin niin vihainen ja katkerakin siksi kun en tiennyt mitä hän oli ajatellut. Olin omasta mielestäni vain ohimenevä vaihe hänelle, siis sellainen, jonka sivuuttaa ja unohtaa täysin kolmessa viikossa. En tasan ajatellut, että hän kantaisi siitä häpeää tai surua vielä yhtä pitkään kuin minäkin. Joskus toivoin, että olisin voinut lahjoittaa hänelle edes puolet siitä tuskasta, jonka itse koin, mutta en toivo sitä enää.

Be my friend
Hold me, wrap me up
Unfold me
I am small
I'm needy
Warm me up
And breathe me


http://www.youtube.com/watch?v=RsiftcA1Yt4
Kaunis ja voimakas video, suosittelen. Videon biisi on tuo Sia - Breathe Me.

Äsken koin pienimuotoisen hermoromahduksen. Oikeastaan paniikkikohtauksen. Minulla on aina ollut hyvin selkeä kuva siitä, miltä minun pitää milloinkin näyttää. Huomenna suunnittelin laittavani kouluun keltaisen mekon, mustan vyön, mustat sukkahousut sekä mustan bleiserin. Mustat Bullboxerin nahka-avokkaat 9,5cm korolla. Mikään muu hiustyyli ei ole sallittava kuin kiharat.

Menin saunaan ja ohimennen siinä sitten kävin vaa'alla. Varmaan se suurin vitutus, joka kuitenkin odotti parempaa purkautumisaikaa. Sitten tulin pois saunasta ja aloin värkätä kiharoita. Kampasin tukan aluksi ja aloin pää alaspäin puristella siihen muotovaahtoa, jotta kihartuisivat (ja pysyisivät kiharina). Ei siitä sitten mitään tullut. Sain itkuhuutoraivarin ja föönasin tukkani suoraksi niin että päänahkani oikeasti vuotaa verta kun kammalla sitä raavin niin kovasti. Olin ruma, kauhea ja hirveä. Waste of space. Olin lihonut, olen hirveä, en voi pitää sitä mekkoa, koska kroppani ei vastaa omia odotuksiani siitä, miltä ihmisen pitäisi kellohelmaisessa mekossa näyttää.

Sitten syöksyin laatikoilleni etsimään rakasta Fiskarsin pikkuveistä, jota ei kuitenkaan löytynyt mistään. Huoneeni lattia on nyt täynnänsä ympärikäännettyjen lipastonlaatikoiden sisältöä ja laukkuja, joista sitä koetin myöskin etsiä. En tajua minne se on voinut hukkua.

Haluan kuolla. Olen täysin epäonnistunut.

so let go, jump in
oh well, whatcha waiting for
it's alright
'cause there's beauty in the breakdown
so let go, just get in
oh, it's so amazing here
it's alright
'cause there's beauty in the breakdown
[Frou Frou - Let go]

You took your love away, too fast
Left no chance to say look back
And now I know the truth,
It makes it easier
Maybe when time goes by,
IÂ’ll understand

LetÂ’s pretend, that IÂ’ve moved on
And I tell myself,
That life goes on, without you.
Open my eyes, Look deep inside.
I run away

You threw it all away
So blind
You pushed me far from you,
In your life.
Now I know the tears,
WonÂ’t lead to loneliness
Maybe when time goes by,
IÂ’ll understand

LetÂ’s pretend, that IÂ’ve moved on
And I tell myself,
That life goes on, without you.
Open my eyes, Look deep inside.
I run away
[Britney Spears - I run away]

Pari viikkoa sitten oli kova kirjoittelutahti, mutta nyt ei ole vain jaksanut täälläkään käydä sen vertaa että olisi päiväkirjaa päivitellyt suuren lukijakunnan iloksi.

Kuraattorilla tuli taas eilen istuttua ja tuli sivuttua ongelmiani ruuan kanssa. Tuli jotenkin kylmä ja paatunut olo kun keskusteltiin siitä miksi haluan olla laiha. Hänelle ei selvästikkään kelvannut vastaus "koska haluan sitä". Tuntui kuin olisi pitänyt sanoa jotain "koska mainostenkin muijat on laihoja" tai jokin muu marginaalisyy, jolla vastuu sysätään median suorittamalle aivopesulle. Minulla on päässäni kuva siitä, miltä haluan näyttää. Muut ihmiset aivopesivät minut vaatimuksillaan vuosien aikana. Nyt olen sitten kuulemma sairas kun viimeinkin on voimavaroja ja halua toteuttaa ne vaatimukset.
Picasso syyttää kangasta, kun taulun kuvat ovat ihan päin vittua.

http://www.youtube.com/watch?v=C9uie4qXxYM
"You can never be too thin."

http://www.youtube.com/watch?v=pkI1Yrf66_0
Taustalla soi Sigur Ros - Saeglopur. Tuollaisia pitäisi näyttää Suomessakin.

Took too much of this, had too much of that
But with you I never got enough
I thought there'd never be love in my life
And that's sad 'cos when I think what I could've had
It makes me feel so bad

I smoked a lot of sky, I drank a lot of rain
Anything to ease my pain
But now your touch is all it would take
And that's a shame 'cos I can never come home again

And you're a million miles away
I'll never get a chance to hold you
So my message is the wind
I pray that it gets through to you

Loving you was so easy
And leaving you was so very hard
And now I'm living in this ocean of blue
In the corner of a prison yard I should have listened to you.

And you're a million miles away
I'll never get a chance to hold you

Please don't be thinking of me
Please just forget about me
[Hanoi Rocks - Million miles away]

Nyt kun Hurriganesista tehdään leffa, niin seuraavaksi voisivat pistää Hanoidenkin historian purkkiin. Siinä riittäisi menoa ja meininkiä. Suruakin.

Kuten tähän päiväänkin;
RIP Rami R.
"And you're a million miles away
I'll never get a chance to hold you..."

Vaikka siitä onkin jo vuosia niin silti se kirpaisee aina kun kuulee tämän biisin.

Tulipa tänään käytyä kuraattorillakin varaamassa itselleen aika. En ole koskaan pitänyt siitä miehestä. Jotenkin inhottavan välittävä ja kiinnostunut katse sekä olemus. En pidä siitä että joku on oikeasti kiinnostunut asioistani, vaikka se onkin asia, jota toivon alinomaan.

Sick, tired and homeless
with no one here to sing for
tired of being weightless
for all these looking good boys

you can always say my attic has its charm
you can always say you did no major harm
you can always say that summer had its charm
and that you did no major harm
oh, spare me if you please

sick, tired an sleepless
with no one else to shine for
sick of all my distress
but I won't show I'm still poor

symptoms are so deep
something here's so wrong
nothing is complete
nowhere to belong
symptoms are so deep
I think I'd better stay
here on my own
so spare me if you please
[The Cardigans - Sick & tired]

---

Helmi biisi.

"you can always say my attic has its charm
you can always say you did no major harm
you can always say that summer had its charm"
*ihme hyminää*

Kiitos Hannu kesäbiisistä (kyllä, suoritin juuri Miran Kesäbiisi 2007 -arvonnan) ^_____^ Siltikin My favorite game potkii ja kovaa ;P Vaikka tämän tahdissa kyllä jammailee ihan kiitettävästi.

Why do fireflies have to die so soon?

Tuo on samanlainen mielessäni päivittäin pyörivä leffafraasi kuin Vanilla Skyn "What is happiness to you, David?" Kumpaankin haluaisin saada vastauksen omalle kohdalleni. Miksi jotkut ihmiset loistavat ja lentävät kevyesti hetken kuin tulikärpäset, ja kuolevat sitten pois? Vasta kun niihin oli kunnolla ehtinyt ihastua.

Mitä onni on? Ei ainakaan sitä mitä se minulle on. Ei se voi olla. Jos on, niin en halua tuntea sitä enää. Katkeransuloista on puristaa sormissaan kouristuksen tavoin (muisti)kuvaa niistä ajoista, jolloin muistaa olleensa onnellinen, samalla kun kuvakehyksen repaleiset, useaan kertaan uudestaan kasaan liimatut lasireunat riipivät sormia ja kämmeniä verille. Irti et voi päästää, koska vaikka sinuun sattuu, niin tuska on edes tuttua. On jotain varmaa päivissään; heräät uuteen aamuun, eikä sinun tarvitse murehtia ainakaan tulevan päivän kivuista ja suruista, ne ovat jo tuttuja, eivätkä pääse yllättämään muulla kuin voimallaan.

Tulenko koskaan piristymään? Tai unohtamaan? Päästämään irti? En tiedä. Mikään anteeksipyyntö maailmassa ei tule kerralla korjaamaan minua. No offence kenenkään (etenkään eksäni) ponnisteluja kohtaan, mutta eiköhän tätä ole jo katseltu tarpeeksi pitkään. Ei se toimi, eikä se onnistu.

Korvattavissa olen ilmeisen helpostikkin, korjaaminen onkin sitten astetta vaikeampaa, etenkin kun en ole kovinkaan halukas parantumaan.

No niin, tämän siitä sitten saa kun yrittää saada apua; kukaan ei ole paikalla. No, josko huomenna kaikki menisi yhtä ainutlaatuisesti perseelleen kuin tänään, niin voisin yrittää uudella innolla saada kuraattorin kiinni.

Lääkitsin pahaa mieltäni syömällä (-_______-) ja täyttämällä jo ennestään täyttä asustekaappiani uusilla pikku löydöillä. Tulisi jo kesä niin saisi alkaa käyttää korkoja, hameita, ohuita sukkahousuja... Nahkatakkiani <3 Niin rakas takki.

I know I'm selfish, I'm unkind.
Sucker love I always find,
Someone to bruise and leave behind.
[Placebo - Every me every you]

Tänne vuodattamisestahan tulee pian tapa. Johtunee varmaan vain siitä että vakiokuuntelijani a) on jumissa koulujutuissaan, ja b) ei jaksa enää puhua kanssani siitä mistä todella haluaisin puhua (milloinkaan en ole nähnyt yhtä nopeita aiheenvaihtoja, hän kehittää niistä pian oman taidelajinsa). Tosin eipä häntä siitä voi syyttää, kolme vuotta samasta asiasta jankkaamista ja jauhamista, asiassa kuitenkaan mihinkään edistymättä (korkeintaankin huonompaan suuntaan menoa ollut havaittavissa), voi ehkä alkaa puuduttaa.

Onneksi on iki-ihana Syli ja sen symppis porukka, jolle mikään mielialan heilahdus, ruuan/unen vierastaminen tai itsetuhoinen ajatus ei ole vieras. Jaksavat aina tankuttaa kuinka minusta välitetään, ja kuinka en ole yksin. Uskoisipa vain itsekkin vielä joku päivä.

Harkitsin tässä tänään taas vakavissani kuraattorille menoa. En vain pidä kauppiksen kuraattorista. Kävin hänellä sen ekavuoden pakollisen juttelukerran verran ja hän antoi minulle yhteystiedoillaan varustetun käyntikorttinsa "kaiken varalta". Onneksi ei sentäänsä ollut sopimassa "noin alkuun 2-3kertaa viikossa" kuten koulupsykologi ysiluokan loppuvaiheessa. Olisi halunnut siirtää minut terveyskeskuksen ongelmaksi kesän ajaksi.

Voin myöntää että viimeistään kesäloman puolessavälissä kaduin kielteistä vastaustani erittäin rankasti. Ehkä vielä joskus selviänkin sinne kuraattorille asti. Ehkä, ehkä en. Sääli etten juurikaan enää kuuntele ketään niin tottelevasti, että kukaan saisi minut sinne käskettyä. Muuten olisin siellä jo pelkästään Sylin porukan ansiosta.