Tänään on todellinen räytymispäivä. Aamulla kello kahdeksan toivotin huomenta hammaslääkärille, joka oli saapunut töihin vetääkseen hampaani irti. Sanoin hänelle, etten parhaalla tahdollakaan voi toivottaa hyvää huomenta tänä aamuna. Mätä, mutta rakas hampaani, joka oli vaivannut minua olemassaolollaan jo liki vuosikymmenen, oli määrä poistaa. Hammas, joka vaivaa minua nytkin, poissaollessaan. Tunnen itseni niin huonoksi ja rumaksi. Paljon huonommaksi ja rumemmaksi kuin eilen tunsin itseni. Miten annoin hampaani mädäntyä suuhuni, kuinka surkea olen pitämään huolta itsestäni. Kun viikko sitten söin aamupalaksi mysliä ja tunsin kuinka hampaani halkesi, en voinut uskoa että se oli lorun loppu. Naiivisti kuvittelin, että hampaan voisi vielä paikata, korjata tai edes säilyttää. Mutta ei, niin vain viiden puudutuspiikin ja puolentoista tunnin kiskomisen jälkeen hampaan kaikki kolme juurta oli kaivettu ulos. Kokemus oli aivan kauhea, kivulias ja lamaannuttava. Olen ollut koko päivän pois tolaltani. Tunnen itseni aivan kamalaksi. Pää on kipeä itkemisestä ja aivot väsyneet murehtimaan. Olen aivan loppu. Vähästä se ihminen murtuu.
Onneksi mulle ei käynyt mitään oikeasti kauheaa.
Uusimmat blogimerkinnät
- Aallokonmittaaja 07.07.
- Viimeisen käyttöpäivän lopullisuus 09.04.
- Viha ja rakkaus 05.10.
- Päiväkirjamerkintä 24.05.
- Carpe diem! 13.11.
- Esi-isien jalanjäljillä 21.04.
- Meedio 23.02.
- Ameba 21.02.
- Nuhanenän tunnustuksia Osa 1. 03.02.
- Markkinatalouden huumaa 01.01.