IRC-Galleria

Olen aina pitänyt tontuista ja keijukaisista. Meillä on aina asunut kotitonttu ja saunatonttu. Mummolassa asui näiden lisäksi myös hellatonttu. Riihirannan mökillä asuva saunatonttu on kova rumpali. Lasten kanssa aina odotamme milloin rumpusoolo alkaa. Yleensä se alkaa silloin kun tonttu on saanut tarpeeksi löylyä. Pian alkaa kiukaasta kuulua aikamoinen rummutus, joka loppuu vasta kiukaan viiletessä. Rytmi tosin on aika tylsän jumputtava.

Joulutontut hiippailevat meillä melko aikaisin, jo lokakuussa on heistä näköhavaintoja. Ennen lumen tuloa on vaikea heitä havaita, mutta lumenaikaan se on melko helppoa. Tontut yrittävät olla ovelia ja pukevat jalkaansa usein kengät, joiden pohjista tulee linnun jalanjälkeä muistuttava jälki. Näitä jälkiä näkee usein ikkunoiden alla, kun tontut ovat kurkkineet ikkunoista sisään. Lapset ovat nähneet tonttujen lyhtyjen kajon metsänreunassa ja löytäneet tippuneita hiippalakkeja hangelta. Vähän harmittaa kun minulle ei koskaan jää mitään, tai sitten en näe niitä.

On kuitenkin yksi tonttu, joka on muita tonttuja mieluisampi. Hän on TV:stäkin tuttu Tonttu Toljanteri. Tuo mainio tohelo tonttu, joka avustaa Joulupukkia Korvatunturilla. Hän on siis ihan aito ja oikea joulutonttu. Ja kun asiat ei mene ihan putkeen, niin johan kuuluu " voihan kehvatsu" tai "mavonsilimä". Olemme koko perhe niin ihastuneita tuohon pieneen pulleromahaiseen harmaapartaan, että perustimme hänelle oman yhteisönkin tänne galleriaan, Tonttu Toljanterin ystävät. Tervetuloa vaan mukaan kaikki, jotka haluatte edistää tonttuilua maailmassa.
Sen verran selvitin, että tonttua esittää, Kunto Ojansivu, näyttelijä, ohjaaja ja näytelmäkirjailija, Teatteri Eurooppa Neljästä. Lähettelin hänellekin viestiä yhteisöstämme ja ihailustamme, jonka seurauksena paluupostissa saimme Tonttu Toljanterin levyn ! Samalla kuulimme, että uudet Toljanterin jaksot kuvataan ensi kesänä ja ulos ne tulevat ensi Jouluna, hieno homma !
Suuri tavoitteemme on saada Tonttu Toljanteri maailmanmaineeseen ja Suomen Lappi ainoaksi oikeaksi Joulupukin maaksi. No nyt taisi mennä jo Tarvajärveksi...

Meidän perheessä säännöllisin väliajoin höyrähdetään. Milloin mihinkin ajatukseen tai asiaan. Nyt on otettu käyttöön vanha idea perheparlamentista. Eli se tarkoittaa sitä että joka sunnuntai-ilta meillä istutaan saman pöydän ääreen, joskus teen ja purtavan kanssa tai sitten ilman ja keskustellaan perheen yhteisistä asioista.
Tilaisuus on puheenjohtajavetoinen eli minä johdan puhetta ja jaan puheenvuoroja. Yllättävän hyvin mukulat ovat oppineet odottamaan vuoroaan ja pyytämään puheenvuoroa. Nyt viime aíkoina eniten puhetta on ollut matkasta, joka pitäisi toteuttaa kevään tai kesän aikana. Kovin tuntuu mielipiteet menevän ristiin niin kohteesta kuin muistakin toiveista. Osa toivoo perheen yhteistä reissua, osa hajautettua mallia, jne... Ensi sunnuntaina pitäisi lyödä lukkoon miten edetään.

Yhteisten kokousten lisäksi olemme päättäneet pitää jokaisen lapsen kanssa oman HEKOTA-hetken. Tämä hetki, yleensä tunnista kahteen on vain ja ainoastaan lapsen ja meidän vanhempien yhteinen hetki, jolloin puhutaan lapsen asioista ilman kiirettä tai häiriötä. Ovessa on kokous lappu ja sitä on kunnioitettava. Jokaisella lapsella on oma HEKOTA-hetki kerran kahdessa viikossa. Sovimme hetken lopuksi, onko joitakin selvitettäviä asioita ja sovimme kuka selvittää ja palaamme niihin seuraavalla kerralla. Lapset odottavat hetkiään ja pitävät aikatauluista tiukasti kiinni jos me vanhemmat unohdamme.

Arki tuntuu välillä ahmaisevan meistä jokaisen sellaiseen putkeen, että pienet, mutta hirveän tärkeät asiat jäävät jalkoihin. "Katsotaan hetken päästä", " Ihan kohta" ja "Huomenna " värittävät keskustelua perheen kesken. On vain kokeiltava uusia tapoja toimia, jos ne ei toimi on keksittävä uusia. Ei saa antaa periksi.

Viime viikon aikana on satanut reilusti lunta, pehmeää kuin pumpulia. Maailma on muuttunut aivan toisen näköiseksi. On valkeaa ja valoisaa. Kuinka vahva väri (väriopin mukaan ei ole edes väri, mutta kuitenkin) valkoinen onkaan. Se peittää alleen kaikki muut värit.
On jäänyt jäljelle vain aavistus havunvihreää, harmaata ja kanukka pensaan punaisia oksia.

Lintulaudalla vierailevat linnut näyttävät upean värikkäiltä valkeaa lunta vasten. Tikka punaisen takalistonsa, sinitiaiset vahvan sinisen päälakensa ja pari punatulkku poikaa pulleiden joulunpunaisten mahojensa kanssa vierailevat talipalloilla. Upein kaikista on kuitenkin närhi, iso ja värikäs lintu kuin satukirjasta, jostakin hyvin kaukaa eksoottisesta maasta. Talitinttejä on kymmeniä, eli keltainen viuhke käy koko ajan.

Tämän esteettisen puolen lisäksi lumi tuo paljon muutakin iloa ihmisille. Varsinkin lapset ovat kovasti odottaneet lunta. Kumpa urheiluseura saisi ladut aikaan, sukset jo odottavat pieniä hiihtäjiä ja kumpa pääsisi rinteeseen lautoja kokeilemaan. Pulkilla ja muilla vekottimilla on mäkeä jo laskettukin ja hyppyreitä innolla rakennettu.

Arki ei ole vielä oikein uomissaan, kun mies sairastaa yhä. Päätin että edetään hitaasti ja keskitytään oleelliseen. Onneksi huomenna pääsee lääkäriin. Kumma tauti kun ei nosta kuumetta, mutta sängynpohjalta ei laske.

Joskus kaikille tulee tilanteita missä pitää kantaa yhteistä vastuuta. Ja pitäminen ei ole nyt sitä, että on pakko, vaan että saa ja haluaa auttaa, tehdä yhdessä.

Meillä isäntä sairastaa. Päätä ja kurkkua kivistää, yskä riivaa ja olo on todella kurja. Iso mies sängynpohjalla jo monta päivää. Onneksi ajokorttia varten on varattu lääkäri tiistaiksi, saa katsoa lekuri hieman nieluunkin. Pelkän flunssan takia lääkäriinhän häntä ei saa. Että jotkut miehet voivatkin olla jänkkejä. Kun mainitsee sanan lääkäri, menevät he ihan jäykiksi, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Vaimo vaan turhaa jäkättää.

Mies on siis pois arkihommista. Iso lovi arjen hallinnassa, mutta ollaan pärjätty. Kiitos avuliaiden lasten, jotka osaavat kantaa yhtesvastuuta perheen arjesta. Tällaisena hetkenä sitä aina huomaa miten upeita nuoria meillä on. Tässä vain muutama esimerkki miten on yhdessä yritetty.

- puita on kannettu ja lisätty puukeskuslämmityskattilaan.
- lumitöitä tehty, ei mikään pikku homma !
- tyhjennetty astianpesukonetta
- autettu pienimpiä saamaan DVD pyörimään
- siivottu ja ruokittu eläimiä
- tehty välipalaa koko porukalle ja siivottu jäljet
- oltu hiljaa, että iskä saa nukkua, tämä vasta jotain !
- leivottu iltapalalle teeleipiä
- kysytty vointia toipilaalta, oltu myötätuntoisia
- kysytty toisilta voinko jotenkin olla avuksi

Nyt vaan täytyy toivoa, että tauti ei tartu muihin tai ainakaan kovin moneen. Täytyy ottaa käsidesifektioaine käyttöön, sillä on ennenkin pysäytetty tauteja.

Matkin erästä toista blokin pitäjää ja hänen aihettaan, sillä heti täällä kolahti. Kyse on parittomista sukista, unohtuneista vaatteista ja muista tavaroista. Meillä on kodinhoitohuoneessa hyllyllä muovilaatikko joka tällä hetkellä pursuaa parittomia sukkia, puuvillaisia ja villaisia. Suurin osa niistä on kuopuksen 9v. sukkia. Ensin luulin että meillekin on myyty viallinen pesukone, sellainen malli mikä hävittää sukkia pestessään. Sellaisia kun on kuulemma myynnissä, muiden ihmisten puheiden mukaan. Kunnes eräänä iltana tajusin, ettei kyse olekaan pesukoneesta, vaan kuopuksen mahdollisesta ammatinvalinnasta.

Seurasin vaivihkaa kuopuksen (Poika) iltatouhuja, kun samalla laittelin pyykkejä kuivumaan. Varsinainen stripparinalku. Kun poika oli saanut vaatteen päältään, hän ei tosiaankaan alkanut kääntää sitä oikein päin ja viikata sita tuolin selkänojalle, kuten olen yrittänyt opettaa, vaan vaate sai pyörityksestä kyytiä ja lensi hienossa kaaressa nurkkaan. Sama toistui seuraavan vatekappaleen kanssa. Ja kun päästiin sukkiin, niin vauhtia oli tullut "esitykseen" jo sen verran, että korkean vaatekaapin päällehän ne lensi hienossa kaaressa. Pitäisi varmaan hakea varastosta korkeammat tikkaat ja kiivetä katsomaan mitä kaikkea kaapin päältä löytyy. Hohhoijaa !

Totuuden nimissä on sanottava, että löytyy laatikosta muidenkin sukkia, myös tyttöjen. Toinen kummallinen paikka jonne vaatteita häviää, on vaatekaapit. Ainakin meillä on sellaisia kaappeja, jotka piilottelevat vaatteita, jopa kadottavat niitä. Kun komeroita joskus, yleensä aivan liian harvoin siivotaan, niin meillä kuuluu mahtavia huokauksia "onks mulla tällänenkin pusero, enkä ole ikinä pitänyt ja nyt se ei enää mahdu". Voi melkein kuulla kaapin naureskelevan itsekseen, miten on taas saanut yhden vaatekappaleen pidetyksi itsellään.

Päätin jo pari viikkoa sitten tehdä omissa laatikoissani inventaarion. Siellä nimittäin lojuu paljon vaatteita, joita ei ole pidetty aikoihin, monestakin syystä. Joko ne ei mahdu päälle, ne ei sytytä tai ei ole ollut oikeaa tilaisuutta pitää niitä. Olen hamsteri-ihmisiä, joten pois heittäminen on vaikeaa, nyt yritän miten käy. Ehkä ensi viikolla.

Pakkanen savossa kiristyy, ensi yöksi on luvassa 27 astetta, huh ! Onneksi päivällä helpottaa, ei ole kuin 20 astetta ja aurinkoista. Tänään jo huomasi miten aurinko lämmittää, sekä ilmaa että mieltä. Aamutkin valostuvat, ehkä se kevät vielä tulee.

Mies on saanut taudin, flunssan poikasen. Täällä on kahta tautia liikkeellä, lentsua ja vatsatautia (ilmeisesti sitä norovirusta). Kaikkien lasten kouluissa on tartunnan saaneita, oppilaita ja opettajia, eli nyt vaan tiukennettua käsihygieniaa. Olemme tähän saakka selvinneet ilman tauteja. Koputellaan puuta ja toivotaan parasta.

Tänään oli touhukas päivä. Paljon pientä hommaa. Käytin pakkasta hyväkseni ja raahasin parisänkyn petivaatteet pihalle pakkaseen päiväksi. Huomenna lähtee tyttöjen sänkykamat ja ylihuomenna poikien. Saa pölypunkit kylmän lähdön.

Kaivoin aamulla pakasteesta ruisleipäjuuren ja laitoin sen kuplimaan, huomenna tai ylihuomenna olisi tarkoitus leipoa leipää. Saa nähdä miten käy. Viimeksi reikäleivistä tuli kyllä hyvän makuisia, mutta auttamattoman kovia. Onneksi pakastaminen ja sulatus niitä vähän pehmensi.

Meillä on paljon asuintilaa, mutta auttamattoman vähän säilytystilaa, kuten monissa yli sata vuotta vanhoissa taloissa tuppaa olemaan. Viime viikolla ostimme Ikeasta kaapin, kapean ja korkean, joka saatiin mahtumaan kylpyhuoneeseen. Osasimme miehen kanssa kootakin sen ja saimme hienosti paikoilleen. Nyt on kaappi pyyhkeille, naisväen kauneustavaroille ja vessapaperille. Ja mikä hienointa, on iso oven kokoinen peili, josta tytöt voivat peilailla itseään. Huono puoli asiassa on että jonot vessan ulkopuolella kasvavat, todennäköisesti...
Meikäläistä ei enää paljon kokovartalopeili kiinnosta, riittää kun naamasta näkyy sen verran, ettei ole jäänyt aamuisin hammastahnaa kovin paljon suupieliin.

Kaikki ne jotka ovat haikailleet pakkasia, nyt niitä saavat. Ensi yöksi on luvattu 22 astetta ja huomiselle päivälle 20. Ei kun puita pesään ja villanuttua niskaan. Minä tykkään kotona käyttää huopatöppösiä. Niissä on vaan yksi huonopuoli ja se on se, että ne kuluvat minulla puhki pohjasta aika nopeasti (vuodessa). Yritän ostaa laadukkaat ja paksut töppöset, mutta käyttö on sen verran kovaa, usein myös kesällä, että reikiä tulee. Nyt löysin alennusmyynnistä suomalaiset huopatöppöset, joissa on kumipohja, niin kuin ulkotöppösissäkin. En ole vielä niitä kokeillut, mutta luulisi ettei ne kulu yhtä nopeasti. Ja mikä estää niillä ulkonakin piipahtavan, puuliiterissä tai saunalla.

Viikonloppu on mennyt nopeasti. Koko sakki kotona ja yksi kaverikin joukon jatkona. Miehellä oli lauantaina työpäivä, joten pyöritystä on riittänyt. Onneksi ulkona on jo vähän lunta, että keksivät lapsetkin ulkotekemistä ja saivat purkaa suurimpia energioitaan siellä. Hyvä ostos Lidlstä viime viikolla oli pingispöytään uusi verkko, on taas pallo saanut kyytiä.

Laulussa sanotaan, että "mies kun tulee tiettyyn ikään, niin ei sillä pelaa mikään...", parempi, että en ota tuohon enemmälti kantaa, mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että nainen kun tulee tiettyyn ikään, niin sitten se on kyllä hankalaa. Elämä nimittäin. Miten voikaan niin älyttömän pienet määrät hormoonia saada yhden ihmisen elämän niin sekaisin, varsinkin pään. Elämä tuntuu menneen ihan pakkaselle monessa asiassa, hetkittäin. Enköhän minä tästä selviä, lapsista ja miehestä en ole ihan varma.

Kotona jälleen. Oli kiva reissu ja teki meille hyvää. Helsingissä käynti on kuin lapsuuden kodissa piipahtaisi. Kaikki on vaan niin tuttua. Näinkin monen vuoden jälkeen palaa tuttu tunne jostakin omasta, vaikka moni asia onkin muuttunut, siellä ja täällä.

Minulla ei ole enää lapsuuden kotia, sillä vanhempani ovat eronneet ja perustaneet molemmat useita uusia koteja ja parisuhteita näiden reilun kymmenen vuoden aikana. Minulla ei ole paikkaa minne mennä kyläilemään ja verestämään vanhoja muistoja. En voi viedä lapsiani katsomaan paikkaa missä olen kasvanut, leikkinyt tai satuttanut itseäni. Menneisyys kulkee mukana vain muistoina ja tarinoina. Ainut paikka joka on olemassa fyysisesti on mummola, jossa lapsena vietin paljon aikaa, mutta sekin on muiden sukulaisten omistuksessa, joten vierailut sielläkään eivät ole mahdollisia.

Olen paljon viime aikoina pohtinut omia juuriani. Mikä minä olen ja mistä tulen ? Olen teknisesti aika tietoinen perimästäni, sillä harrastan sukututkimusta, mutta tunnetasolla olen aika eksyksissä. Kun omaa sukujuuret, jotka niin huikean paljon eroavat toisistaan, on vaikeaa hahmottaa mihin heimoon ja kulttuuriin kuuluu. Isäni on puoliksi savolainen ja toinen puoli sekoitus useaa heimoa ja kansaa, mm. karjalaisuutta, saksalaisuutta ja kymenlaaksolaisuutta. Äitini on taas vahvasti tunturisaamelaisten jälkeläinen, jonka sukujuurista löytyy myös hollantilaista verta. Ja saamenmaahan tunnetusti ei ole tuntenut maiden rajoja, vaan sukua löytyy niin ruotsista kuin norjastakin. Olen osittain toinen ja osittain kolmas sukupolvi joka ei osaa kansansa kieltä, saamenkieltä. Olen asunut elämästäni vain yhden ainukaisen vuoden saamenmaassa ja kulttuurissa. Yhteys sukuun ja heimoon on jäänyt heiveröiseksi. Harmittaa.

Joku voisi pitää rikkautena sitä, että on niin erikoiset juuret, mutta kuinka kadehdinkaan niitä, joilla on vahvat juuret johonkin paikkaan, sukuun, taloon, tilaan tai kulttuuriin. Kadehdin ihmisiä (tunnustan näin kaiken kansan edessä) joiden ei tarvitse käyttää aikaansa miettimiseen mihin kuuluvat tai keitä ovat.
Toki me kaikki olemme yksilöitä ja tänä yksilökeskeisenä aikana vielä todella korostuneesti. En minäkään mikään pelkkä jatke sukupolvien ketjussa haluaisi olla, haluan oman elämän ja itse päättää miten sen elän. Mutta suurempaa yhteisöllisyyttä haluaisin kokea. Ehkä se tunne minulla herkistyy Helsingissä, kaupungissa jonka tunnen ja jossa jokainen saa olla oma itsensä juuri sellaisena kuin on, tulee tunne kotiin paluusta.

Loskaa ja vettä. Näin voi kahdella sanalla kuvata tätä tammikuun puoltaväliä. Kyllä oli muuten mukulat märkiä koulusta tullessaan, lukekoon vaan vaatteissa ja kengissä goretexiä ja waterproofia, niin alusasuihin saakka oli märkänä ainakin kaksi pienintä.

On edessä parin päivän pieni reissu. Pieni katkos arkiseen jatkumoon. Osa lapsista menee kavereille yökylään, osa jää kotiin ja yksi menee mummolaan. Olemme usein ottaneet yhden lapsen mukaamme ajatuksella, että näin lapsi saa meidän aikuisten jakamattoman huomion. Niin nytkin. Olemme yrittäneet huomioda reissussa mukulan toiveet ja halut.

Nyt ollaan siinä vaiheessa mukuloiden kehitystä, että joitakin lapsia ei yhtään huvita lähteä tyhmien vanhempien kanssa yhtään minnekään. Mielummin mentäisiin kaverille yökylään tai jopa jäätäisiin kotiin.
Olemme siis siinä ikävaiheessa, kun mikään ei ole mitään, varsinkaan aikuisten järjestämät jutut. Joten nytkin mukaan lähtee yksi vastahakoinen ruttunaama, jota todennäköisesti vedämme perässämme. Onneksi olemme päättäneet, ettei tämä saa vaikuttaa meidän aikuisten viihtymiseen. Istukoon mukula autossa kuulokkeet päässä ja näyttäköön elämäänsä kyllästyneeltä, kyllä me sen kestämme.

Joskus huomion saaminen ja hyvän vastaanottaminen on liian vaikeaa. Vanha häpeä painaa niin paljon, ettei kykene ottamaan hyvää vastaan, kun siihen ei ole tottunut. On paljon helpompaa olla huono ja paha kuin hyvä ja rakas, jos siihen on tottunut.

Olipas taas päivä ! Aamulla kun avasi verhot oli maisema valkoinen, ihanan talvinen. Yöllä oli satanut lunta ja kola odotteli miestä ulkovarastossa. Päätin lähteä itsekin ulkotöihin raitista ilmaa haukkaamaan. Lakaisin rappuja, vein roskia roskikseen ja vanhoja lehtiä keräyslaatikkoon. Keräsin varastosta vanhoja koiran ja kissan ruokapurkkeja kassiin ja toiseen lasipurkkeja, päätin viedä ne tänään kaupunkiin keräyspisteeseen jaloista pyörimästä.
Kärräsin monta kärryllistä klapeja molempiin taloihin, ettei tarvitse joka päivä niitä hakea.

Puita kärrätessäni mietin, että taidan olla sellainen "kaikki kerralla" ihminen, joka saa tyydytystä tehdessään montaa juttua yhtä aikaa ja reilusti kaikkea, ei mitään sipistelyä. Jotkuthan ovat sellaisia "pikkasen kerrallaan"-ihmisiä, jotka sitkeästi puurtavat vähän kerrassaan ja saavat näin lopulta paljon aikaiseksi. Siis tulos voi olla ihan sama, mutta tekotapa ja -rytmi ovat erilaiset.

Päivä jatkui välipaloja ja ruokaa tehdessä. Isommat lapset toivat todistuksiaan ja niitä pähkäiltiin. Varsinkin ysillä olevat miettivät jatkojaan.
Maanantain futistreenit taas kutsuivat tyttöä ja muu porukka meni uimaan. Minä lähdin iltakauppaan, mutta kuinkas sitten kävikään...? eksyin pimeään alennusmyyntimetsään ja ostin paljon kaikenlaista lapsille ja lapsenlapselle ja vähän itsellenikin. Ehdin niukin naukin vielä ruokakauppaankin ja sain ostokset tehtyä. Mutta kun vein kasseja autoon, niin siellä ne nökötti kauniissa rivissä lasipurkki- ja peltipurkkipussit. Ehkä muistan viedä ne huomenna keräykseen.

Kotiin päästyä soittaa nuhainen ja väsyneen kuuloinen esikoinen. Lapsenlapsi on taas korvatulohduksessa ja 40 asteen kuumeessa. Voi kun voisi jotenkin auttaa täältä lähes 500 km:n päästä. Toivottavasti tämä antibioottikuuri nyt puree ja äiti saa nukkua ja parantua myös itse.

Elämän ruuhkavuosia muistellessa...