Ei ole ensimmäinen yö kun valvon näin.
Eikä varmasti viimeinen.
Tässä unettomuudessa on jotakin maagista.
Luulin aina, että se johtuu minua riivaavista painajaisista,
mutta oikeasti olen potenut sitä jo lapsena.
Ah lapsuus.
Mitä olikaan olla pelkkä lapsi.
Niin puhdas.
Kuin sulaa terästä, josta voisi muokata aivan mitä vain.
Kun katsoi yötaivaalle ja mietti, miksei äiti tunnu äidiltä.
Miksi isä on vain toveri, ei verisukulainen.
Tukehdun tähän lihaan.
Ja mikä minusta on tullut?
Ei sen enempää valo kuin varjokaan.
Pelkkä nykäys yhdessä isossa virrassa.
Aivan kuin vahinko,
sattuman kauppa.
Tulosta jokaikisestä kiertävästä mahdollisuudesta.
Tällaisina öinä sen pystyy melkein tuntemaan.
Lapsena se oli väriltään kuuma, oranssi ja punainen.
Nyt se on viileän sininen ja välillä violetti.
Ehkä olen hullu.
Mutta jotenkin oma lapsuuteni on kuin oma poikani.
