IRC-Galleria

Avasin parvekkeen oven ja ulkona möykkäsi lehmä.
Eikä vain yksi, vaan 3!

Asun ihan maalla tai jotaki :D

Kuolee
ei kuole
kuolee
ei kuole
kuolee
ei kuole
kuolee
ei kuole

En osaa päättää, eikä osaa kehonikaan.

Siinä nuijalle töitä.
Enemmän hulluutta, vähemmän makuja.

Minä kuollut?
En, mutten elossakaan.

Elävä kuollut siis olen ma.
Ei tuntoa, ei hengitystä ja pulssi vain nimellisesti.

Vihainenko?
No ei sen enempää kuin vääryyttään murhattu.

Iloinenko?
Kuin äiti rikkinäisestä essusta.

Rakastunut?
Ei suotta, eikä toivoakaan.

Surullinen?
Enemmän kuin arvaatkaan.

Apatia on nimesi ystävä hyvä.
Ja tyhjä mielesi pimeä ja syvä.

Vaan nyt
toinen näytös
murtuneelle
jo eri käytös

Sinua syytän
vaan anteeksi saat.
Enhän onnettomuutta sulle toivo
vaan onnea itselleni samaa

Jos minusta veitkin jotain
sen varmasti ansaitsit.

Mutta hulluksi teit.
Iloni minulta veit.

One minua kolme
ehkäpä neljä muille jaettavaksi
vaan lopulta yksin jaettavaksi
jää tämäkin taksi.

Ja jos en kohta päästä päätäni päiviltään
se tunkkaiseksi käypi.
Siis pyssyn varteen!
Keihäät tanaan!

Ajetaan elo tästä kehosta, sielusta manaan.

Nyt kun heräsin uusista painajaisistani kävin jossakin unen ja todellisuuden rajamailla.

Meitä oli kaksi.
Minä ja minä.
Luolassa vesiputouksen takana.

Istuin itseni vieressä, kukin omalla kivellämme.
Kunnes se, jota minä en elänyt nousi ja käveli putoukselle.
Ja hajosi pisaroiksi astuessaan putouksen läpi.

Olin yllättävän yksin siinä humussa. Pisaroiden tippuessa ja aiheuttaessa kaiun.

Sitten minusta irtosi itseni kuvajainen ja se löi ilmaa vihaisesti ja haihtui ilmaan lyöntinsä voimasta.

Kynteni alkoivat vuotaa verta, ja muodostettuaan lammikon eteeni, siitä nousi hahmo.
Hahmo oli juovuksissa ja sen tukka oli veressä.
Se otti seinästä tukea ja syttyi ilmiliekkeihin.
Lopulta hahmo räjähti järisyttäen seinämiä.

Kivilattia pehmeni nopeasti ja upposin hellästi sen läpi.
Kaikki oli pimeää.

Välähdys.
Kaikki muuttui valkoiseksi.

Pelkkää huutoa.
Ilman hengenvetoa.

Parkaisuja ja kirkumista.

Kaikki sumeni.
Olin taas kivellä istumassa.
Tällä kertaa isäni istui toisella kivellä.
Hän hymyili ja sanoi:

"Kuollut kuin isänsäkin."

Tarhan täti haastatteli
"No Niko mikäs sinusta tulee isona?"

"Mureke!"

Lisään sarjisblogiin kunhan kerkeän...

Vaan saanko unta?
En.

Painajaisia.
Hirveitä painajaisia.

Ahdistusko on loppuelämäni suunnanantaja?


Mitä pahaa tein ansaitakseni tämän...?

Päiväni valuvat hukkaan.
En tee mitään, sillä mikään ei tunnu kovin mielekkäältä.
Makoilen vaan, enkä edes nauti olostani näin.

Olisi edes töitä, niin voisi leikkiä rutiinia.

Mutta ei.

Kuolinpa sitten ahdistukseen tai tylsyyteen.

Jotkut teistä, pyh, suurin osa, ei tunnu tajuavan, että elämä päättyy.
Ja se päättyy nopeasti.

10 vuotta on hetki, ei sen enempää.
Parhaimmassa tapauksessa elämäsi on n. 8 hetkeä, joista 2 menee kouluttautumiseen
ja 4 viimeistä olemuksesi huononee ja tulee yhä vähemmän muille mieluisammaksi tai
heille kelpaavaksi.

Te kuolette pian.
Miksi siis paasaatte, että täytyy olla kärsivällisyyttä odottaa?

Elämä loppu, kun kasvaminen loppuu.
Aikaa on siis vähän...

Voisiko joku antaa pienelle elämälleni merkityksen, kiitos?
Päiväni menevät hukkaan lojuessa, tekemättä mitään.

Töitä ei löydy ja aika matelee harmaana, sillä tekemistä ei ole.

Pelasta minut.