IRC-Galleria

Tulipahan se Jukkiskin sitten herätettyä:

"MmmMtäh?"

"Hurjan hurjan hauskaa! Tädää"

Vanhat arvot ovat huipussaan :D

Niin niin...
Elämässä on ollut, ja nimenomaan ollut, sellaisia hetkiä, joita nyt muistelee kaihoisasti.
Niihin haluaa niin kovasti takaisin, että olisi valmis luopumaan kaikesta siitä mitä on
ja elämään vain siinä hetkessä, aina, ikuisesti ja täysillä.

Useimmiten noihin tapahtumiin on jokin linkki (kekeke "Link to the Past"), joka ilmenee
täysin yllättäen jostakin. Huimaa ajan kierteisyyttä ja tapahtumien yhteen nitoutumista
on havaittavissa silloin, kun tällainen linkki ilmenee yllättäen ja tekee sen ilmenemishetkestä
tapahtuman, johon on jälkeenpäin oma linkkinsä. Tämä syö vanhemman tapahtuman
prioriteetin ja melkeinpä itsessään koko emätapahtuman.

Harvinaisen selvää on myös se fakta, että nämä tapahtumat sijoittuvat emotionaalisiin
nousujaksoihin, jolloin jokin traaginen tai mullistava tapahtuma on ravisuttanut ihmisen
olemusta/maailmankuvaa/marginaalia. Johtuuko kyseinen haikailu siis siitä, miten
tunnemme saavamme enemmän huomiota ja rakkautta osaksemme (muita tekstejäni
lukeneet muistanevat teorian muiden huomion määrittelemästä olemassaolostay yksilöllä)
ja näin tunnemme itsemme jälleen ehjemmäksi ja enemmän tähän maailmaan kuuluvaksi?

Huomioitavaa on myös, että yllättävän moni ihminen kokee elämänsä ehjemmäksi
haikaillessaan menneisyyteen. Yllättävää on, että moni meistä kieltää sen julkisesti.

Mitä tunnetta se sitten on? Nostalgiaa?

Ja miksi kaikki nuo muistot ovat kuin lasin sisään suljettuja? Miksi ne eivät "elä"?

Nietzscheä lainaten: "Kreikkalaiset, he vasta olivatkin jotakin!"


P.S. Television sarjoissa on viime aikoina näkynyt huolestuttavan paljon lainauksia Nietzscheltä.

Tulipahan todistettua, että vain suomalainen mies voi työntää kokonaisen HK:n sinisen suuhunsa, kunhan vain on tarpeeksi kova kiire.

Noin 5 minuuttia myöhemmin tuli todistettua, että vain suomalainen mies voi myös tukehtua makkaraan.

Hyvää syntymäpäivää minulle. Jukkikselle en hae, mutta sitä voin kyllä auliisti käräytellä baareissa ilmaisten drinkkien toivossa.

Ei ole tärkeää, minne menet kun kuolet.
Ei myöskään ole tärkeää mitä teet elämälläsi.
Tärkeintä on se mitä sinusta jää muihin ihmisiin.
Mitä sinusta jää jäljelle muille löydettäväksi.

Jos haluat elämän oikean tarkoituksen se on oppia rakastamaan
ja auttamaan niitä, jotka eivät siihen yksin kykene.

Jätä jälkeesi mahdollisimman paljon sellaista, joka auttaa
toisia jaksamaan.



"I hope that the kids, while they sing along to my songs or dance to it, feel that life is not that bad at all. Even for just a minute."

("Toivon, että lapset laulaessaan tai tanssiessaan laulujeni tahtiin tuntevat, ettei elämä ole niin pahaa loppujenlopuksi. Edes minuutin verran.")

John Paul Larkin, March 13, 1942 — December 3, 1999



Kun lakkaat välittämästä, epäonnistut.

Siksi sinua ennen oli muita, jotka nyt auttavat sinua jaksamaan.

Kuviksen tunnilta nimettyäni koneella olevan kuvan "niko valmis" (Hurjaa logiikka, että se on Nikon työ ja että se tosiaankin on valmis)

Jukkis (kuvaamataidonopettaja) kysyy: "Mutta Niko, oletko sinä koskaan valmis?"

*hiljaisuus*

Ensin se kouraisi syvältä, koska ymmärsin sen solvauksena...
Sitten se oli kuin kuuma veitsi joka upotti teränsä voihin.
Pisti miettimään, mitä olen ja missä.






"Opettaja, olen aina ollut..."

Siis jumalauta ei voi pieru haista näin pahalta! Ei vain voi!

Haisi niin paljon, että oli pakko nousta vielä sängystä kirjoittamaan! :D

Joku lukee näitä! Kivaa.

Miksi meidän elämämme määrittyy alkoholista, seksistä, jännityksestä ja kuolemasta?

http://www.riemurasia.net/kaatopaikka/go.php?id=5671

Pelkäämmekö kuolemaa, koska pelkäämme kuolleita?
Vai kunnioitammeko niitä, jotka ovat menneet edeltämme?
Ihmisen elämään kuuluu niin paljon kuolemaa ja silti se on
yksi suurimmista peloistamme.

Kaksi sivupäätelmää kuolemasta:

1. Kuolonkankeus
Ilmeneekö rigor mortis vain koska sielu poistuu ruumiista?

Olen syonyt liian vähän pipareita tänä jouluna.

Vaan odottakaapas kun kaupat aukeaa.