IRC-Galleria

Viimevuotiseen tapaan sitä saattaisi maalailla kuvia peilityynestä järvestä, juhannuskoivuista, saunasta ja luonnon rauhasta, mutta eipä hätää, jätän väliin.

Kirjoittamisen, en yllämainittuja hyviä, kesään kuuluvia asioita. Mukavaa on päästä taas maalle, mutta miten sitä saisi itsensä nauttimaan näistä menoista, kun koko ajan on niin kiire, että tukka on putkella vaikka istuisi lounaalla työpaikkaruokalassa.

Tulee mieleen, että ehkä mulla ei edes ole kovin kiire, mutta käyn niin järjettömillä kierroksilla, että en ehdi hengittää kunnolla ja nauttia aikaansaannoksistani. Kun aina on perkele pyrittävä johonkin. Ehkä asiat ovat vihdoin täydellisesti, kunhan ensin teen tämän ja tuon ja hoidan sen ja sen.

Kun "tämä" tarkoittaa kandintyötä, "tuo" gradua ja "se ja se" muuta valmistumiseen vaadittavaa pikku puuhastelua sekä töistä murehtimista (tuhansien sivujen tenttikirjat sekä painajaiset työttömyyskortistosta, terveisiä vain), niin onko ihme, että meikäläinen on taas valmista kamaa aivolataamoon.

Noinkohan olen tyytyväinen vielä viisikymppisenäkään, kun ehkä on ura ja talo ja lapset ja mies ja se farmariauto. Ehkä silloin asiat olisivat täydellisesti, jos vielä saisi sen kesämökin ja pidemmät lomat ja enemmän palkkaa? Ehkä olen tyytyväinen eläkkeellä?

"voit sitten sanoa eläneesi täyden elämän..." Mikä on se elämä, joka "riittää"? Mitä ihmisen pitää tehdä, suorittaa, saavuttaa tai tuntea, että hän voi kuolinvuoteellaan todeta eläneensä hyvän elämän? Onko elämä milloinkaan valmis, ja kääntyykö ihminen koskaan niin paljon taaksepäin, pysähtyykö koskaan enempää, kuin hetkellä, jolloin kuolema keskeyttää haluamisen, hyvän tulevaisuuden tavoittelun? Näkeekö menneen vasta kun tulevaa ei enää ole?

Oh well. Vuosi on puolivälissä. Jos joku sattuu tätä lukemaan, niin kaunista ja ihanaa juhannusta, sujukoon loppuvuosi antoisasti ja rentoutuneissa merkeissä....