Sieltä kuitenkin poimin tämänkin, että jengi siis aivan tosissaan vihaa ystävänpäivää! Porukka kirjoittaa nimimerkkien suojassa, että "amerikkalaista hapatusta" ja että "posti on keksinyt ko. päivän kun muuten tulisi liian pitkä väli joulusta pääsiäiseen niin ettei ihmiset lähetä kortteja..". Tottakai pinkki oheissälä sai myös kuulla kunniansa, ja jokainen vannotti, että he ainakin muistavat ystäviään normaalistikin, että miksi sitä varten pitää oikein päivä olla, tarkoittaako se sitä, että muina päivinä ei ystäviä sitten muisteta, niinkö.
Jumalan tähren, että ihmisten pitää olla nuivia! Kaivakaa se sitruuna anuksestanne ja hymyilkää. Ei niitä pinkkejä sulkakyniä tarvitse kavereille ostella, varsinkaan varttuneemmalla iällä, mutta eikös se ole helvetin hauskaa, että kerrankin me suomalaisetkin saadaan oikein luvan kanssa lähetellä pusuja ja haleja ja tervehdyksiä tärkeille ihmisille. Montako kertaa vuodessa sitä oikeasti tulee muistaneeksi ystäviään muulla kuin tekstiviestillä? Ehkä kättelykulttuuri onkin pikkuhiljaa vaihtumassa poskisuudelmiin, mutta on meillä silti vielä opittavaa toistemme huomioimisessa.
Aina ystävänpäivän ja muidenkin pienten juhlapäivien kynnyksellä muistan mitä äiti sanoi juhlimisesta. "Juhlia ei ole koskaan liikaa. Ihmisen elämä on täynnä arjen mukavuuksia, hankaluuksia ja ikävyyksiä, ja silloin kun on pienikin aihe juhlaan, siitä pitää nauttia."
Nimenomaan. Mitä väliä, vaikka koko perinne olisi rantautunut Uzbekistanista, ja vaikka siihen liittyykin (eittämättä epäekologista) krääsää. Jokainen voi soveltaa perinnettä haluamallaan tavalla. Jos ei halua heittäytyä juhlan humuun ja ostella työkavereilleen sydämenmuotoisia suklaarasioita, niin ainahan voi vaikka käydä jonkun luona kahvilla, halata ystävää tai vaikka sanoa jotain hieman kauniimmin kuin tavallisesti. Kerta lisää ei maksa mitään....