IRC-Galleria

Kävin äsken vanhan ala-asteeni pihalla. Vaikka jotkut asiat ovat hiukan muuttuneet, oli tunnelma edelleen samankaltainen. Kävelimme ystäväni kanssa pitkin koulun pihaa, ja tutkimme tuttuja paikkoja.

Kävelimme oven eteen vanhan, metallisen, kuluneen kaiteen luo. Kosketin kaidetta, ja samalla muistin. Nostin käteni pois, inhotti. Tämän kaiteen luona notkui koulumme eliitti silloin, yli kymmenen vuotta sitten. Se eliitti, johon minä en koskaan kuulunut, ja jonka toimesta minua nostettiin seinille ja lyötiin.

Kävelin matalan aidan ohi: tässä me istuimme, ystävieni kanssa, ja vannoimme, että Jokerit voittaa Suomen mestaruuden. H sanoi, että TPS voittaa, mutta me Piian kanssa olimme asiastamme varmoja. Piia on varma tänäkin päivänä.

Urheilukentälle oli rakennettu tönö. Keskelle kenttää, jotta urheilua ei enää pääsisi harrastamaan. Kätevää, ennen piti keksiä kaikenmaailman tekosyitä, miksi urheilu ei käynyt, ja purkaa sitten "paineita paperille", kuten sadistinen liikunnanopettajamme asian ilmaisi.

Minusta on toivottavasti tullut jotain enemmän kuin useimmista "sankareista" koulussamme. Saisinpa tilaisuuden. Haluan tilaisuuden auttaa jotakuta... Haluan, että voin tehdä jotakin sellaisen ihmisen hyväksi, jolle käy niinkuin minulle kävi, silloin joskus. Haluan estää sen, ja edistää oikeudenmukaisuutta, reiluutta. Muistan sen pelon jä häpeän. Ehkä ikuisesti. Ja olen sentään jo iso tyttö.

Vihan ei saa antaa sumentaa ajatteluaan. Pitää myös paikkansa, että lapset ovat lapsia. Mutta lapset voivat olla toisilleen todella julmia. Pitäisikö antaa anteeksi? Kuluttaako kaunan kantaminen vain omia voimavarojani?

Viis siitä. Ehkä jonain päivänä annan teille anteeksi, mutta koskaan en unohda. Anteeksiantokin on tällä hetkellä aivan liian laupeaa siihen nähden, mitä teistä surkeista, keltamaksaisista, herneaivoisista idiooteista ajattelen. Kuinka te oikeutatte itsellenne sen mitä teitte? Kuinka te annatte itsellenne anteeksi sen, että meistä moni vieläkin kantaa aiheuttamianne arpia paitsi nahassaan, myös sielussaan? Muistatteko te edes olleenne hirviöitä? Naurakaa te vain. Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa...

p.s. tyhjensimme ystäväni kanssa koulun viinimarjapuskat. HAH!!

Kesätyöt on loppu. Lähdin eilen työpaikalta tippa linssissä -sitä ei ole kyllä koskaan aikaisemmin päässyt tapahtumaan. Mutta että piti sattua niin ihanat työkaverit. Meillä oli todella hauska kesä. Kiitos kaikille siitä... Kiittäisin kaikkia nimeltä erikseen, mutta arvaan, että unohtaisin jonkun hetkellisesti ja saisin hävetä. Joten kollektiivinen kiitos. ja Bileethän toki jatkuvat työaikojen ulkopuolella..... ;)

Ensimmäinen loma-aamu, ja meikäläinen on unilääkkeen voimalla nukkunut sen seitsemän tuntia. Ahdistus on paha, joskaan ei vielä sietämättömissä mitoissa. En saa unta ilman lääkkeitä.

Sunnuntaina oli mukava päivä. Hengailin äidin ja siskon kanssa kotona maaseudulla, ja pesimme mattoja, keräsimme marjoja pihan pusikoista, höpöttelimme ja pohdimme sisustusasioita. Äiti oli tehnyt juustokakunkin. Njam. It was almost like old times.

I miss the old times. I miss seeing everyone less stressed out and satisfied. Now all I see is hidden exhaustion, some of us are lost, some looking for our paths. I miss my life before the fear. Now I carry it with me day after day. I'm afraid to be happy.... I don't want to appear arrogant towards life. It will shit all over me eventually anyway.

Someone said it's no use missing the old days, because it could never be the same again. People change. He changes and we both have gone our separate ways. The nice moments in the past could never happen again, we just have to struggle to find new moments, new feelings, new loves. But no-one said anything about the odds. Loved once, loved twice. What are the odds of finding still another ..... "When you believe" she sings. "Keep the faith", he sings. It gives me so much courage to think that both of these singers are either in exile or drug rehab now. Once king and queen. Now just drug addicts and weird (mentally ill?) personalities.

Oh I think too much. They say i THINK TOO MUCH. I know I do, but is there something I can do about it? Think less? Why the hell would I want to let my capacity go and just live my life brainless. When someone blaims me for thinking too much, there's absolutely nothing i can say to defend myself. Unless I turn mean and tell the other that he/she thinks too little. But that wouldn't be very nice, now would it?

Kuinka monta PMS-oireista kärsivää naista tarvitaan vaihtamaan lamppua?


Yksi.

YKSI!! Ja tiedätkö MIKSI siihen tarvitaan vain YKSI?
Koska KUKAAN MUU tässä talossa ei tiedä MITEN lamppu vaihdetaan. TÄÄLLÄ ei JUMALAUTA edes tajuta että lamppu on PALANUT. Ei kun istutaan pimeässä KOLME PÄIVÄÄ ennen
kuin TAJUTAAN se. Ja kun SITTEN tajutaan, niin EI LÖYDETÄ uusia lamppuja vaikka ne on ollut SAMASSA KAAPISSA viimeiset KOLME VUOTTA!!!

Ja jos IHME JA KUMMA löydetään lamput, JÄÄ SE TUOLI, millä noustiin hakemaan niitä lamppuja KAHDEKSI PÄIVÄKSI kaapin eteen lojumaan. JA SEN TUOLIN ALLA
OLISI VIELÄKIN SE RYPISTETTY LAATIKKO JOSSA SE PERKELEEN LAMPPU OLI!!

Ai MIKSI???

SIKSI ETTÄ KUKAAN TÄSSÄ TALOSSA EI KOSKAAN VIE ROSKIA ULOS!!! ON SAATANANMOINEN IHME, ETTÃ VIELÄ HENGITETÄÄN LATTIALLA OLEVIEN ROSKIEN
MYRKKYHÖYRYJEN SEASSA!!! JA KOKO TALOSTA PUHUMATTAKAAN!! TARVITTAISIIN
ARMEIJA SIIVOOJIA .... ja...

Voi vitun J.V. Miksi sä jätit mut niin yksin? Mun laivani on jossain keskellä Bermudan kolmiota, ja en todellakaan tiedä miten sieltä päästään. Yritys toisensa jälkeen kariutuu ja kyynelten seassa valuu mereen sielusta aina pisara kerrallaan.

Ja niitä pisaroita ei ehkä koskaan saa takaisin. Mä en ole enää niinkuin silloin. Mua on vedetty liikaa turpaan jotta enää olisin asioiden suhteen sinisilmäinen. Ja miksi musta tuntuu siltä, että jotkut yrittävät "suojella" mua mutta suojelevatkin loppupeleissä vain itseään, eikä kellään ole todellista selkärankaa huolehtia siitä, että mua kohtaan toimittaisiin selkeästi ja oikein? Katson muiden toimia läpi sormien, mutta omat toimeni syynään tarkasti ja syytän itseäni siitä kaikesta, mikä ei ole onnistunut eettisten tai moraalisten tavoitteideni tai odotusteni mukaisesti. Muiden tekemiset selitän aina parhain päin, omani kiroan alimpaan helvettiin ja häpeän. Kaikkea.

Mä rakastin sua niin paljon, J.V. Mä en tiedä miksi se loppui, mä en tiedä mihin mä päädyn. Jos tämän ihmisen onnellisuus onkin jo käytetty loppuun, ehkä sitä iloa ja autuutta ei enää koskaan tule lisää. Toisaalta onni on, ettet sinä ole onneton. Jos sinulla on hyvä olla, on minullakin vähän parempi. Olen niin perkeleen vihainen sulle, ettet uskokaan. Se viha näyttäytyy elämässäni muissa tilanteissa, koska en ikinä laittanut sinua kärsimään, selitin toimesi parhain päin ja olin niin helppo kuin saatoin. Sullahan oli vaikeaa enkä halunnut lisätä kärsimystäsi. Pattern of behaviour, I'd say. Mutta kuka perkele rakastaisi Nyytiä?

Who knew.

Voi perkele mikä tuuliviiri minäkin oon. Ei mitään tolkkua, ei ymmärryksestä häivääkään.

Ensimmäisenä hetkenä sitä kuvittelee omistavansa maailman, seuraavana tajuaa että ei vittu, enhän minä ole mitään. En mitään kenellekään.

Toisaalta suru on hyvä tunne. Rehellinen vitutus parantaa maailmaa. Ensinnäkin, tunnen jotain, mikä sinänsä on virkistävää ja positiivista. Toiseksi, murhe on kaunista. Niin sietämättömän kaunista. Ei ole niin kaunista onnea, ettei viiltävä kipu olisi sitä kymmenen kertaa kauniimpaa.

Te ette vain pääse maailmaani. Te ette vain pääse. Yksi ihminen tällä hetkellä saattaa tietää mitä tunnen maailmaa ja ihmisiä kohtaan, ja sekin tuntuu vääryydeltä tätä ihmistä ajatellen. Ja joka kerta kun yritän avata maailmani ovia, tulee lunta tupaan. Tulee lunta ja jäätä niin perkeleesti. Mutta eikös se ollut niin että jääpuikko on maailman mahtavin murha-ase. Siitä ei jää jälkiä, kun se sulaa vedeksi ja haihtuu pois. Niin että tökkikää ihmeessä lisää. Ketään ei siitä tulla syyttämään, olen mestari ajattelemaan, että itsehän tämän halusin, itsehän tätä toivoin. I'm not dead yet.

Is that the best you can do? Te ette tiedä minusta mitään, mutta silti sanotte mitä toivotte ja mitä ette minulta toivo. Yritätte kääntää minua muottiin johon en ikinä käänny.

Etkö sinä haavasydäminen vieläkään tajua, että minulle on aivan sama, pukeudutko Pradaan tai Versaceen, tai onko sinulla kiiltonahkakengät ja pikkutakki. Minä näen sinun haavoittuneen ja raadollisen sielusi, ja oletan... ei, toivon, sinun näkevän minut. Ja minä rakastan Sinua, en vaatteitasi, en palkkapussiasi tai asemaasi. En mainetta tai mammonaa. Vaan sitä, mikä kohtaa minut alastomana... Henkesi, jopa ruumiisi. Rakastan sitä, minkä näen silmistäsi, sen mitä yrität peittää ja pitää itselläsi. Haluan kyyneleesi. Älä piilottele, sinut on jo nähty.

Voi hyvät ihmiset. Ostakaa joku uusi ihana levy tai käykää keikalla... Antakaa musiikin sekoittaa päänne. Huudattakaa stereoita niin lujalla kuin uskallatte; kuulonne tai naapureidenne sietokyvyn mukaan.... Laulakaa mukana (oikein tai väärin, ei väliä) ja tanssikaa. Viis koreografioista, viis muuveista, keksikää omia. Hytkyttäkää peppua ja heilutelkaa jalkoja ja käsiä. Siitä se lähtee.

Kuuntelen täällä P!nkin uutta albumia, joka oli tarkoitus ostaa jo ajat sitten. Ja se iskee kerralla suoraan suoneen. Levyn nimi on I'm not dead, ja elämänhalu kyllä välittyy tästä musiikista. Kuuntelen, laulan ja fiilistelen, tanssin ja hyppelehdin. Miksei elämä voi aina olla tällaista? Raikasta iltailmaa virtaa olohuoneen ikkunasta sisään, vain vähän valoa, ja tulevan syksyn tuoksu. Enää ei tuoksu kesä, vaan vuosi 2006 kääntyy loppupuolelleen. Haluan takaisin yliopistolle, haluan viettää aikaa tenttikirjojeni keskellä ja kouluttaa itseäni. Haluan käydä salilla ja nähdä ystäviäni...

Kesä on ollut lämmin mutta vaikea. Tänä vuonna olen oppinut niin paljon. Kantapään kautta suuren osan, mutta niinhän se on, että jokaisen on oma päänsä seinään hakattava, kunnes oppi menee perille. Avataan sydäntämme ihmiset... Tänä kesänä olen nähnyt sen ihmeen.. Inhimillisyyden, sen heikkouden ja vahvuuden, ja kuinka hyvä todella kiertää.

Vaikka ihmisille ei voi sääntöjä asettaa eikä muilta voi odottaa ainakaan enempää kuin itseltään, niin tunnustan tässä samantien: Odotan itseltäni paljon, enkä päästä läheisiänikään helpolla. Mutta tänä syksynä haluan ajatella hyvää ja kaunista. Kaikista. Tunnustakaamme että olemme toisillemme tärkeitä. Elämä on liian lyhyt siihen, että salailemme positiivisia tunteitamme. Liian lyhyt. Ja koskaan ei tiedä milloin se loppuu. Minulta, sinulta, häneltä.

Yksi ihminen ehti kuolla ennenkuin sain sanottua mitä ystävyytemme minulle merkitsi. J, rest in peace. Olet aina mielessämme.

Jos ette vielä ole huomanneet, en enää aktiivisesti käytä irc-galleriaa. Käyn täällä satunnaisesti enkä surffaile muiden ihmisten sivuilla, saati kyttää kommentteja. Jos ette ole huomanneet että minua ei galleria paskaakaan nappaa, ette varmaankaan ole havainneet sitäkään tosiasiaa, että mitä enemmän vietämme aikaa virtuaaliyhteisöissämme nössöillen, oikeiden kontaktien luomisen sijaan, sitä lähempänä (vähintäänkin henkistä) itsemurhaa olemme.

Ja sikäli kun joukossamme on niin munattomia tapauksia, että itsensä päiviltä päästäminen ei koskaan ole edes käväissyt mielessä, niin sanottakoon, että joka sekunnin, jonka tuhlaat galleriassa, häviät elämässä. Näe oikeita ihmisiä, puhu oikeita asioita. Älä jauha paskaa, älä kytistele muiden ihmisten elämää. Jos toisten asiat ovat niin kiehtovia, tilaa seiska. Lehtien sivuiltahan ne parhaat skandaalit bongataan.

Ja lainataan C. Chaplinia: "Ihmisen elämä kokokuvassa on koomista. Ihmisen elämä lähikuvassa on traagista." Tämä on totuus. Loppu riippuu siitä, miltä etäisyydeltä omaa elämääsi tarkastelet. Yritä edes. Luuseri.

p.s. jätän kuitenkin blogini kehkeytymään. Älä tee niinkuin minä teen, vaan tee niinkuin minä sanon. Pakkohan sitä on päästä avautumaan. Mutta vain verbaalisesti.

Kullat rakkaat. Voisinpa sanoa teille että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Voisinpa auttaa ja kuivata kyyneleenne, vakuuttaa teille, että olette ihania, älykkäitä ja arvokkaita. Itketään yhdessä, se puhdistaa. Ei kannata kysyä miksi, sillä se vain pitää kiinni menneessä ja lukitsee ajatukset paikalleen. Minulle sanottiin pari päivää sitten, että elämä on vain elämää.... Ei ole tietoa miksi, mutta tätä tämä on ja se on vain kestettävä. Paskan määrä ei ole vakio. Olisipa totta se, että jaettu suru on vain puoli surua. Tunnen surunne, näen särkyneet sydämenne, unelmanne, aivan kuin omani. Sitä vartenhan ystävät ovat: olen kanssanne ja autan päivästä seuraavaan, jos vain tarvitsette.

Sain tämän tekstin yläasteella, siitä on todella paljon aikaa. Silti muistan sen kuin eilisen, ruutupaperin ja haalean lyijykynän jäljen, kun luokkatoverini kirjoitti minulle masennukseni ensi hetkillä...

*************************

"Vaikeina aikoina:
Tuskaa on turha analysoida. Paluuta vanhaan ei ole. Mikään loitsu ei voi muuttaa tapahtunutta, syyttelyt eivät kannata. Kun olet murheissasi, yritä hakea elämästäsi ilonpilkahduksia ja keskity niihin. Anna itsellesi aikaa parantua. Pysy tyynenä.

***
Menetykset jättävät meidät sisäisesti tyhjiksi -opettele kuitenkin pitämään sydämesi ja mielesi avoinna. Salli elämän tulla avuksesi. Surun kohdatessa se tuntuu aluksi mahdottomalta, mutta vakuutan sinulle, että uusi elämänilo vielä täyttää tyhjän tilan.

***
Toivon sinun osaavan päästää irti menneestä ja löytävän alun johonkin uuteen.

***
Toivoisin voivani säästää sinut kaikilta murheilta, kaikilta onnettomuuksilta ja vastoinkäymisiltä. Mutta silloin olisit melko yksinäinen olento tällä planeetalla. Niin sydänsuru kuin onnikin liittävät meidät yhteen, perheissä, avioliitoissa ja ystävinä.

***
Ennen kaikkea toivoisin sinulle järkkymätöntä sisäistä rauhaa, tapahtuipa elämässäsi mitä tahansa."

*********************

You go back to the women
who will dance the dance/

You go back to your friends
who will lick your ass/

you go back to being so oblivious /
you go back to the center of your universe...

-Alanis Morissette-

Elämäni on täynnä aikatauluja ja juoksen kello kourassa paikasta toiseen. Hiki hatussa, koska minuuttiaikataulu ei salli hitaampia askeleita. Teen töitä kellon kanssa, kuulutan sulkemiset minuutilleen oikein, tulen paikalle minuuttipelillä, juoksen junalle, käyn tauoilla tiettyinä ajankohtina ja katselen kellosta kuinka työpäivä rytmittyy ja kaikki muutkin pääsevät oikeaan aikaan kahville.

Ettekö usko, että kun olen vapaalla, haluan olla kuin Ellun kana, vailla täsmällisiä aikatauluja ja sopimuksia? Haluan nukkua niin pitkään kuin nukuttaa, ja sitten valua olohuoneeseen, avata tietokoneen ja istua rauhassa ajan X, syödä aamiaista kun siltä alkaa tuntumaan. Jos sanon, etten jaksa raahautua johonkin pariksi tunniksi, se ei tarkoita, ettenkö arvostaisi läheisiäni tai etten ole kiinnostunut heidän asioistaan. Se tarkoittaa, että olen väsynyt ja en jaksa aikatauluttaa vapaapäivääni. On kaikille osapuolille hedelmällisempää, että tulen paikalle kun olen voimissani ja pirteä. En minä ketään unohda enkä tahallani välttele.

Tänäänkin kello tikittää liian nopeasti. Tuntuu kiireeltä ehtiä puoli kuudeksi illalla keskustaan.

Arvaan, että kaikkia kiukuttaa, kun olen vapaalla keskellä viikkoa. Muut ovat töissä, mutta minä vedän lonkkaa. Enkä edes halua tehdä mitään järkevää vapaalla ajallani. Laiska.

Haluan tässä yhteydessä teroittaa kaikille, että minulla ei ole viikonloppuvapaita, ja kun olen töissä, pääsen yleensä kotiin yhdeksän jälkeen illalla. Olen vuorotyössä, ja nytkin takanani on täysi viiden päivän viikko ilman vapaita. Työpäiväni saattavat mennä niin, että vuorojen välissä on 12 tuntia. Lähden illalla ja palaan aamulla, säännöllinen rytmi puuttuu. Vaikka minun viikonloppuni onkin tiistaina ja keskiviikkona, haluan toimia samaan tapaan kuin muut lauantaisin: herätä rauhassa ja nauttia joutenolostani. Turha vetää herneitä nokkaan, jos en "lauantainani" juokse tukka putkella hoitamassa sosiaalisia velvoitteitani. "Viikonloppuisin" en halua tuijotella kelloa.

Minulla ei myöskään ole kesälomaa, joten voisivatko kaikki ystävällisesti pitää naamansa peruslukemilla (lue: turpansa kiinni) silloin, kun haluan nautiskella kesästä omin nokkineni ja viettää vapaapäiväni kuten itse tykkään, mansikoita syöden ja vaikka, ah, salilla käyden. Jos haluan käydä joka päivä salilla, niin siellä myös käyn. On aivan käsittämättömän turhaa, asiatonta ja valheellista valittaa siitä, että menen mieluummin salille kuin näen läheisiäni. Save it to Oprah.

Ja mitä se nytkin tekee, avautuu gallerian päiväkirjaan, vaikka voisi olla kaupungilla sosialisoimassa, äidin luona pesemässä mattoja tai tiskaamassa.