IRC-Galleria

Graduahdistus. Paha ahdistus.

Siitä ei tule ikinä valmista. Ei sitten ikinä. En pääse kunnolla edes alkuun. Maailma on liian iso paikka mulle tänään. Takaisin peiton alle.

Hani näkee unta haukkumisesta. Söpöliini... Sen silmät liikkuvat ja kuuluu pientä terävää tuhinaa, joka olisi haukku, jos koiraseni olisi hereillä.

Heräsin kahdeksalta. Mistä syystä, ei voi tietää. Todennäköisesti siksi, että leijuin eilen puhelimitse L:lle, että saan kerrankin nukkua. Ajattelematta, että keskustelukumppanini JOUTUU nousemaan kouluun. Sitä saa mitä tilaa.

Aamupuuro paloi pohjaan. Ei pahasti, mutta sen verran että kiukutti. Se paloi myös kiinni hellaan, kun hämmensin suivaantuneena yli laidan.

Myöhästyin pyykkivuoroltani, sillä en kuolemaksenikaan voinut muistaa, mihin laitoin sporttiliivini. Olin puolta tuntia aikaisemmin laskenut ko. liivit kädestäni paikkaan X. Reiluun kolmeenkymmeneen neliöön EI VAIN VOI kadota niin helposti. Tai näköjään voi.

Myöhästyin myös pyykkien hakemisesta. Kun ryntäsin noutamaan pyykkejäni, oli naapurinpoika kohteliaasti jo siirtänyt alusvaatteeni pois koneesta. Nolotti. Nappasin hirviaiheiset, isot lahkeelliset kotikalsarini nokka pystyssä. Poika ehti vielä pyytää minua kanssaan kahville, mutta koska kyseessä oli a) ilmiselvä vittuilu tai b) viehtymys hirviaiheisiin alusvaatteisiin, katsoin sen olevan ns. "no-win situation", ja poistuin paikalta ripeästi.

Leivänpaahdin savuttaa. Sillä saattaa olla tekemistä sen kanssa, että äsken sulattamani leivänpala jäi jumiin koneen sisälle, ja jouduin käyttämään veistä ja sormia sekä hallittua väkivaltaa masiinan toimintakuntoon saattamiseksi. Paahtimen pohjalevy irtosi rytäkässä, ja murut levisivät vastasiivotun keittiön lattialle, pöydälle, sekä avonaiseen margariinirasiaan.

En uskaltanut mennä tanssitunnille. Ajatus siitä, että olisin mennyt keskustan liikuntatiloihin yksin, teologijoukkoon, kiireessä ja todennäköisesti myöhässä.. Kynnys oli liian suuri. Yritän ensi viikolla uudestaan, lupaan. Haluaisin niin kovasti tanssia.

Voisiko tän päivän vaan aloittaa alusta?

"Espoon hiippakuntaan kuuluvassa Hyvinkään seurakunnassa oli saarnaajavieraana Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (Sley) pastori Ari Norro. Vartin ennen messun alkamista sakastiin saapui pastori Petra Pohjanraito. Norro kieltäytyi välittömästi työskentelemästä naisen kanssa."

"Olin järkyttynyt tapahtumasta. Hyvinkääläinen Sley:n maallikkoedustaja sanoi jo sakastin ovella, etten ole tervetullut paikalle. Tuntui myös hirvittävän ikävältä, kun kollega kieltäytyi työskentelemästä kanssani. Sleylle oli informoitu tulostani, ja he olivat lukeneet asiasta lehdestäkin. Tilanne sakastissa oli siksi aivan absurdi, kertoo Petra Pohjanraito."

"Hän (Sley:n toiminnanjohtaja Lasse Nikkarikoski) ei suostu työskentelemään naispappien kanssa, kuten eivät juuri muutkaan Sley:n papit."

K&k 14.3. 2007

Miten ne kehtaavat?? Olkoonkin, että kysymyksessä on vain toisenlainen Raamatun ja kristinuskon tulkinta, kuten Seppo Simola pääkirjoituksessaan toteaa. Kumpikaan tulkinta ei ilmeisestikään ole "sen raamatullisempi" kuin toinenkaan, mutta näinä maailman aikoina, eikö tavoitteemme olisi toimia yhdessä, yhteisten asioiden puolesta, sen sijaan että asettelemme rajoja ja kiellämme toisiamme toimimasta? Miten helvetissä (pahoittelen ilmaisuani, tai ehkä en) nämä ihmiset voivat nähdä niin suuren ja ylittämättömän railon siinä, kuka Jumalasta ja uskosta on kelvollinen puhumaan? Miksi mies voi toimia pappina, mutta nainen ei? Eikö Jumala voi puhua naisen kautta?

Tällainen käsittämätön kiistakapula loukkaa minua henkilökohtaisesti naisena, teologina ja kristittynä. Sley:n pappien on tällaista varmasti vaikea käsittää, miehiä kun ovat, ja sellaisina seurakunnissaan kaikkivoipia. Järkeni ja uskoni toimii kuten muidenkin ihmisten, ja minun Jumalani lienee sama kuin heidänkin. Silti minä en saisi uskosta ja Jumalan läsnäolosta ja armosta seurakunnalle puhua. Koko ajatus pyörryttää.

Missä raja menee? Mitä tarkoittaa naiseus? Munasarjoistako saarnaaminen on kiinni? Sanovat, että kyseessä ei ole kiusanteko naisille. Kaivetaan esiin Raamatun syntinen Eeva, ikiaikaiset patriarkaaliset mallit, naisen hyssyttely ja alistaminen, heikomman telkeäminen hellan ja nyrkin väliin. Naiseudesta vedetään esiin jokin puoli, joka on epäkelpoa, ei-hyväksyttävää ja kenties likaista. Vedotaan Raamatun kohtiin, joille jokaiselle löytyy samasta kirjasta myös vasta-argumentti. Tiettyjä kohtia vain halutaan painottaa, mutta miksi? Pitäisikö meidän naisten nyt paeta vuorille, ja vain rukoilla kovemmin, että joskus kelpaisimme Jumalan tai miespappien silmien eteen? Jos naispappien kieltäminen jumalanpalveluksista ei ole naisten kiusaamista, niin mitä se on?

Sukupuolissa on erona muutama hormoni ja sen tuottamat ulkoiset merkit. Revitään munasarjat irti ja leikataan rinnat. Kasvatetaan naisillekin elin, jolla kelpaa rehvastella kirkon (tai Sley:n) piirissä. Siinä vaiheessa, kun naiselle alkaa selkäkarva kasvaa, saa kai sitten alkaa Raamatustakin puhumaan.

Kuukautiskiertoko teitä pelottaa, Sley?

Lainasin Anskun liki vuodentakaista tekstiä, koska luin sen jälleen kerran, ja taas irtosi hyvät hihitykset. Lisäksi olen tällä hetkellä gradua vääntäessäni aivan samaa mieltä näistä ns. tieteentekijöistä. Ne eivät tiedä mistään mitään ja elämän oleellisin menee niiltä ohi korvien, silmien ja sydämen. Onko tämä ns. tutkimuksen tekeminen todella sitä mihin ihmisen kannattaa käyttää aikaansa? Varsinkin humanistisilta kalskahtavat aineet, kuten filosofia, teologia ja naistutkimus... Voi hyvä luoja. Mainittakoon, että tällä purkauksella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että tuntisin itseni vähä-älyiseksi, yksisoluiseksi ameebaksi, joka ei vain pysty tuottamaan yhtään tieteelliseen arviointiin soveltuvaa lausetta. En siis tunne oloani äärettömän epävarmaksi, enkä harkitse kölin ali sukeltamista graduni vuoksi. Ja viimeaikaiset unettomat yöt eivät johdu gradustressistä, vaan vain.. siitä että olen niin tehokas ja toimelias yksilö, että vietän mieluummin aikaa gradua ajatellen ja suunnitellen. Nih.

Alkuperäinen teksti sekä kirjoittaja löytyvät osoitteesta Ansku_82

Keskiviikko 15.02.2006 Filosofia= turhuus.

Olin eilen filosofian luennolla. Voisin pitää toisen luennon kaikesta, mikä tässä em. tilaisuudessa meni päin persettä, mutta noin tiivitetysti; opin, että jos ranskalaiselta henkilöltä amputoidaan jalka, ei ole varmaa, onko Ranska vielä Ranska. Opin myös, että ennen kuin anoreksia diagnosoitiin sairaudeksi, ihmiset eivät kuolleet siihen kuten nykyään, vaan olivat "vain hoikkia". Sama teoria päti alkoholismiin siten, että oikeasti alkoholistit eivät ole alkoholisteja, koska joku saattaa juoda vielä enemmän.
---
Olen aina vihannut filosofiaa. En käsitä, mitä järkeä on tahkota asioita, kun tulokseksi saadaan vain se, ettei tiedetä mistään mitään. En myöskään pidä filosofeista. Ne haisevat kaalille ja märälle villalle, ja juovat itsensä känniin naurettavan pienestä määrästä viinaa puhuttuaan ensin puuta heinää mitättömistä asioista, jotka eivät kiinnosta ketään. Filosofeilla on myös taipumus uskomattomaan tieteelliseen ylemmyydentunteeseen, joka ilmenee paskanjauhannan lisäksi kaikkien muiden tieteiden (niiden oikeiden, joissa on järkeä) systemaattisena väheksyntänä. Tämä voi johtua joko siitä, että
a) filosofit käsittävät paremmuutensa, ovathan he ymmärtäneet että tieteen syvin olemus ja tarkoitus on näyttää viisalta ja tietää, ettei se ole totta, tai siitä, että
b) he ovat päinvastoin ymmärtäneet oman turhuutensa miettiessään sadatta vuotta kaatuiko puu metsässä, ja nyt on estettävä muita ihmisiä tajuamasta sitä.
Kaverit hei, menkää lukemaan vaikka taloustieteitä tai poliittista historiaa.
---
Yritin etsiä "vihaan filosofiaa"- yhteisöä liittyäkseni siihen, mutten löytänyt. Perkele.

"Pistät raksin päiväkirjaan käytyjen baarien kohdalle, ja unohdat koko paikan ja sen pinnalliset, pikkusievät ihmiset. Kaupungin wannabe-kerma kokoontukoot esittäytymään sinne. Ihmiset jotka omaavat mielipiteitä pitävät hauskaa aitojen ihmisten kanssa aivan muualla. Luxissa käy muuten taatusti paljon surullisia ihmisiä. Muista että sulla on järkeä ja elämää niin paljon enemmän kuin niillä kellään."

Näin on. Mikä ihmisiä oikein vaivaa. Kaverini sanoi baarissa, että "täällä on tosi paljon erilaisia ihmisiä." Johon en voinut vastata kuin, että niin on. Joillakin näytti olevan jopa hauskaa. Mihin tarpeeseen tuo klubinkuvatus on rakennettu ja keitä ovat ne ihmiset jotka laittavat bisneksen kannattamaan? Selittäkää, sillä minä en ymmärrä.

Kannelmäen Krouvi vai Helsingin uusi tähtibaari Lux? Ei tarvitse kauaa miettiä. Kantsussa tavataan.

Olipahan hauskaa!

Kaverin bändi soitti rennolla otteella tanssimusiikkia pienessä kapakassa, ja me tytöthän sitten tanssittiin! Sata salamaa, Charlie Brown ja Abban Dancing Queen saivat kukin oman koreografiansa, ja Krouvin kanta-asiakkaat saivat vain ihmetellä, että mikäs tänne nyt rämähti. Parhaimmillaan meitä oli liki kymmenen ihmistä porukastamme tanssilattialla, ja vaikka M:n selkään yrittikin jossain vaiheessa kiivetä joku "randomtäti", fiilis oli korkealla.

Tällaisia keikkoja kaivataan lisää; hyvää musiikkia, tempaantunut porukka ja tarpeeksi letkeä ympäristö.

Luistelu.

Minä en kilpaile yhtään kilpailua tällä kaudella. Minä en luistele kertaakaan tuomarien ja yleisön eteen. Kisapuku roikkuu henkarissa käyttöä vailla. Laitan puvun kaappiin, sillä koko hökötyksen näkeminen muistuttaa siitä, että se, mitä puvun sisään olisi pitänyt laittaa, on epäonnistunut.

Minä.

Kevään ensijäiden aikaan toukokuussa minä olin töissä. En päässyt harjoituksiin kertaakaan. Elokuun jäillä olisin töiltä päässyt mukaan kerran, mutta kukapa yhdestä tunnista jäällä viitsii maksaa koko elokuun kurssin.

Syyskuun lopussa venäytin nivelsiteet, ja vietin pari viikkoa kyynärsauvojen varassa. Luisteluun nivelsiteiden venäyttäminen teki yli kuukauden tauon. Ja sen jälkeen kynnys on kasvanut kohtuuttoman suureksi. Ohjelma on tehty, ja minä en edes tunne joukkueeni kaikkia kasvoja.

Olisi aika lopettaa koko luistelu. Mutta en osaa ripustaa luistimia naulaan. Ilman jäätä, ilman luistimia en ole mitään.

Minä en jaksa enää. Minä en jaksa. Onko nyt aika sanoa viimeinen sana?

Voi hyvä isä, millaisen sosiaalisen imbesillin kanssa olen juuri istunut iltaa. Kyllähän meistä jokainen joskus lukee tilanteita väärin, mutta miten huonosti jotkut ovat kartalla.

Keskustelusta ei tule mitään, jos joka kerta, kun vedän henkeä, toinen sanoo väliin jotain lamppujenkasaamisesta tai valkosipuliröyhtäyksistä. Ja näihin puheenaiheisiin kun minä puolestani koen hankalaksi tarttua, on käytännössä parasta olla hiljaa. Kun toinen puhuu päälle, on inhottavaa yrittää kertoa mitään. Yli kolmen sanan lauseet ovat liian pitkiä (kärsivällisyydelle vai ymmärrykselle, se jäi epäselväksi). Kun toinen osapuoli ei ole kiinnostunut minun sanomisistani, enkä minä hänen lampuistaan enkä happovaivoistaan, on kaikki kommunikaatio käytännössä torpattu.

"Kuinka paljon ulkonäöllä on merkitystä siinä miten luistelussa menestyy?" Kysyy "herra 47" Kiira Korven kuvat silmissään. Ja kun nyt kerran luistelijoita ollaan, niin kuinka me tunnemme neiti Korven, olemmeko hyviäkin tuttuja.

Emme ole. En tunne Kiiraa, mikä varmaan ei tule yllätyksenä useimmille.

Vinkiksi myöskin, että ketään muuta KooMikon jutut eivät naurattaneet. "hahaha, ootsä joku koomikko vai, oikeesti.. " Ei. Se oli vain kännissä. Ja tavalliseen tapaan kaikki muut repivät sen takia hiuksiaan. Liikaa sanoja, liian vähän aivotyötä.

"Hei, sun koira tärisee, laulaakse et "I'm so excited..." ehe-ehe-hee"

Ei, kun sen teemalaulu on Apulantaa. Ja aloin tapailla sanoja "po-po-po-poistuisitko mun elämästäni..." sillä seurauksella, että armas Hjelenani röhähti nauramaan.

Muut jatkoivat junalla keskustaan asti, mutta minä jäin kotipysäkillä pois. Tämä "herra 47" läjäytti, että "kaivan sun numeron jostain, toivottavasti nähään vielä, mä vihaan sua mutta oon rakastunu sun koiraas".

Ei auta kuin toivoa, että puhelinnumeroni pysyy herralle ikuisesti tuntemattomana, ja ettei enää tule sellaista iltaa, että katson ihmistä, jota säälin ja inhoan, enkä osaa sanoa, kumpaa enemmän. Saatan olla huumorintajuton, kylmä ämmä, mutta senhän sanoitkin jo päin naamaa. Parempaa viikonloppua vaan. Ja terveisiä tyttöystävälle.

Talvinen maisema liikkuu ikkunan ulkopuolella. Jäinen irtolumi pöllyää, kun pikajuna kulkee peltojen välistä ja metsien keskeltä, kohti kotia. Painan sormenpäät kylmään lasiin, mutta juna on liukunut pois laiturista. Koneen varmuudella se kuljettaa kohti pääkaupunkia, vaikka itse en ole ollenkaan varma siitä, että haluan palata.

Helsinkiin. Kouluun ja töihin, arkeen. Kotiin. Korviin tulvii musiikkia, en pysty peittämään poskelle putoavaa kyyneltä. Surun kyynel se ei ole, mutta ei olo iloiseltakaan tunnu. Haikeutta ehkä, mutta myös kiitollisuutta siitä, että elämään mahtuu niin hyviä aikoja, naurua, iloa,erilaisia ihmisiä ja tapahtumia.

Jään miettimään, koska L. Lifländerin the Mongoloids tulee uudelleen keikalle Helsinkiin. Vaikka kyllähän minäkin pääsen kiskoja pitkin takaisin sinne, mistä nyt tulin. If there's will, there's a way.