IRC-Galleria

Tänään sitten alkaa normaali elämä ja arki. Kyllä mä luulen, että se ainakin vähän auttaa. Ei tarvitse päivisin miettiä, kun saa ajatukset pois päästä. Toivottavasti.
Ja ihan hyvin mä olen muutenkin pärjännyt, välillä iskee mieletön ahdistus, mutta välillä se osaa pysyä poissakin. Ja positiivisuutta yritän kylvää paljon ajatuksella, ettei tämä ole lopullista, uusi raskaus, uusi lapsi on mahdollista saada. Vaikka ei se ole niin yksinkertaista. Ei se ole kuin kissanpennun vaihto. Se kuitenkin ehti olemaan melkein kolme kuukautta osa minua ja kasvaa minussa ja sydän lyödä yli 500 kertaa minuutissa.
Mutta mä yritän pitää itseni työkykyisenä ja vauhdissa, se on yksi parhaista keinoista tällä hetkellä suojautua. Vaikka ei aina jaksa. On vaan pakko mennä yksin sänkyyn peiton alle ja ahdistua ja itkeä. Onneksi saan ja pystyn itkemään niin paljon kun itkettää, onneksi minun ei tarvitse piiloutua Vesalta. Vesa antaa mun itkeä, tulee vain pitämään kiinni, eikä mun tarvitse selittää miksi mä alan itkemään kesken ruoasta, leffoista, musiikista puhumisen tai jopa kesken pelleilyn ja hassuttelun.
Me oltais vietetty eilen Vesan ensimmäistä isänpäivää, mutta ei me nyt voitukaan viettää. Vaikka Vesa sanoi, että ollaanhan me meidän kissojen vanhemmat. <3 Mutta ei se ihan sama asia ole. vaikkei kaukaa haekaan...
Vesa on ihana, Vesa jaksaa repiä positiivisuutta ja jaksaa hauskuuttaa minua ja itseään. Itsehän minä vain makaisin ja murehtisin.
Eihän tästä elämästä mitään tulisi, jos täytyisi ihan yksin elää <3