yleensä äidin mailit saa mut ärsyyntyneeksi, pettyneeksi tai huvittuneeksi,
mutta nyt maili oli vaihteeks tosi surullista luettavaa.
Kun avasin mailini, niin en tietenkään edes otsikosta osannut päätellä, et mun ei ehkä oo hyvä lukea sitä mailia koulussa. Rupes ihan kympillä itkettää.
Miks meidän pitää kasvaa isoiksi? Ja miks ympärillä olevien ihmisten pitää vanheta niin nopeasti?
Mä en halua menettää mun ainoaa mummoa vielä. Ei se vaan voi vielä häipyä mun elämästä, mä en suostu siihen! Ei kaikki voi olla lopun alkua :/. Mitä sitten kun ei enää olekaan mummolaa :/, mä en ole varautunut tähän..
Nyt sitä kelailee vaan menneitä ja sitä et olen laiminlyönyt mummolaa, koska olen kuvitellut kaiken olevan ikuista (mä en halua et asiat muuttuu). Mun ois pitänyt kesälläkin käydä useammin. Mä aina kuvittelin et mummo ois elämässäni paljon kauemmin. Ajattelen kauhean itsekkäästi tyyliin: mummoni ei ehdikään sit nähdä sitä ja tätä, mitä olisin halunnut sen näkevän, olevan osa elämääni paljon kauemmin.
Ei se saa luovuttaa.
Mut jos mä olen jo näin surullinen, et nenäliinapaketti kuluu kivasti, niin voin vaan tuskin kuvitella miten surullinen äitini on.
*koettaa ryhdistäytyä ja ajatella positiivisia asioita, kuten huomista ruotsin koetta*