IRC-Galleria

sara25

sara25

Vie paljon itsestään isän mukana hautaan

Ystävyys??Torstai 24.08.2006 10:38

Jotain kaunista särkyi sillä hetkellä kun ovi painuu kiinni....
Tunne sydämessä kertoi sen, et uskonut vaikka yritin sitä sinulle kertoa.
Puoli vuotta on lyhyt aika, myönnän sen, mutta silti, koko se ajan yritin jaksaa tukea, kannustaa, lohduttaa.. Niillä vähillä voimilla mitä minulta liikeni, koitin nostaa sut ylös sieltä suosta mihin olit kaivautunut. Et uskonut, et halunnut luottaa.

Nyt, kun heräät todellisuuteen, on kaikki liian myöhäistä.

Jatkoit kaivautumista väkisin, tiesit mihin se johtaa.. nyt olet niin syvällä, ettei kenenkään käsi yllä vetämään sua sieltä ylös, ei ennenkuin otat itseäsi niskasta kiinni ja kiipeät ensin itse muutaman metrin....

Tiesit varmasti sen, ettei onni seuraa sua sinne syvyyksiin, miksi silti menit?
Sitä en pysty sinulle kertomaan, etkä tiedä varmasti vastausta itsekään, joten kysyminenkin lienee turhaa...

Miksi nyt, kun huomaat elämän jatkuvan muualla, sulla iskee paniikki???
Luulitko oikeasti, että saat jatkaa "kuluttamista" loputtomiin? Luulitko, etten koskaan sano ei? Toivoitko, että sua ymmärretään aina????

Ei elämä mene niin kultaseni, ei toki!

Se, mitä nyt pyydät, en tiedä, en osaa vastata...
Olen luultavasti liian loukkaantunut pystyäkseni unohtamaan kaiken sen pahan mitä teit. Liian rikki uudelleen hajotettavaksi. Niinhän siinä kävisi joka tapauksessa...
Jos osaisit edes hieman selittää omaa käytöstäsi, voisin edes harkita keskustelua, mutta pahoin pelkään ettei mitään uutta ole kuitenkaan tiedossa joten taitaa olla aika turha juttu..

Nyt rakennan omaan elämääni pysyvyyttä, rauhallisuutta, normaalia arkea. Se, tapahtuuko se yksin vai jonkun muun kanssa, ei pitäisi vaikuttaa sinuun millään tavalla.
Sinä itse lähdit, teit valintasi, ja ne valinnat seuraavat sinua loppuelämän, tahdoit tai et...
Mä en oikeesti ymmärrä, miten sä teit sen, miten joku voi auttaa niin paljon tekemättä oikeestaan yhtään mitään..

Sun kans vaan oli niin helppo olla. Sä tiedät miltä tuntuu kun sattuu, ehkä siksi osasit olla hiljaa silloin kun sanat eivät olisi riittäneet kuvaamaan tunnetta... Osasit kuunnella äänettömiä sanoja, hiljaisuutta.

En ymmärrä miksi en kertonut sulle kuinka paljon autoit..

Tuskin koskaan saat tietää miltä musta oikeesti tuntui.. Omaa itseäni peläten ajoin pois, hengitin kunnolla vasta kun olin "turvassa" keskellä ruuhkaa...
Miksi en uskaltanut jäädä????

Vielä ovella hymyilin sulle, käännyin ja kävelin pois, taakseni katsomatta. Tiesin sun olevan siinä, pelkäsin liikaa jääväni, en uskaltanut edes vilkaista..
Tunsin suojamuurin rappeutuvan katseesi alla. Sä näit sen lävitse, se on pelottavaa, koska siihen ei ole kukaan pystynyt moniin vuosiin.

Koko sen ajan, mitä koimme, sä luit mun silmiä, et tarvinnut sanoja tietääkseni mitä ajattelen. Pelkkä käden kosketus kertoi sen miten sä yritit ottaa sen tuskan multa pois.

Sä olit liian todellista elämää mulle, sun kanssa ois voinu parantua, tai niin mä ainakin luulen. Ehkä siksi pakenin... En unohda niitä sanoja koskaan..
Vaikka vastasin sulle että palataan, tiesin ettei niin tule käymään, en välttämättä uskalla vaikka haluaisin...

Nyt kaduttaa etten ollut rohkea, en antanut meille mahdollisuutta...

Jälleen lähetän pienen pienen pyynnön taivaaseen;

*anna meille toinen mahdollisuuus, mahdollisuus elää*

Sinulle tärkeä.... kiittäen....Maanantai 21.08.2006 21:44

Miten voisinkaan tarpeeksi kiittää??

Sä nostit mut jaloilleen, juuri silloin kun ajattelin ettei kukaan sitä enää tee, teitä ei ole olemassakaan...

Pienen pyynnön lähetin, ja vastauksen sain nopeammin kuin edes osasin toivoa....
Siinä sä olit, ihan niinkuin kuka tahansa, mutta ei kuitenkaan, kohtalonoikkujako?? Kuka tietää..

Hiljaa olemalla, hyväksymällä, sä teit sen, mitä et varmasti edes itse tajua.
Rehellisesti kertomalla asiat, toiveet, puhuit mulle, kuitenkin arvostaen mua.. Kun sunlaisia ihmisiä olis enemmän, olis maailman asiat paljon paremmin...

En varmaan koskaan unohda niitä käsiä jotka hiljaa silitti mut uneen, parhaimpaan pitkään aikaan.. Vihdoin sain olla pieni ja tuntea silti olevani turvassa...

Sä osasit kuunnella sitä hiljaisuutta, ymmärsit ilman sanojakin..

Silti puhuttiin paljon, pieneen aikaan mahtui paljon sanoja, paljon hiljaisuutta, paljon lämpöä, kaikkea sitä mikä on puuttunut... Sä et kyselly, et ahdistanu mua nurkkaan..

Niin paljon annoit lohtua, apua tähän elämäntilanteeseen, vaatimatta kuitenkaan multa mitään..

En halua rikkoa tätä kuplaa koskaan, siksi lähdin vaikka olis pitänyt jäädä, tiedän menettäväni paljon, sä oot arvokas mulle aina... Anna mun pitää tää illuusio jostain paremmasta...

Jos me vielä kohtaamme, tiedän mihin se johtaa, silloin se ei ole enää meidän käsissä.. Tää on kuitenkin niin iso paikka, että tuskin ihan sattumalta osutaan vastakkain, jos kuitenkin niin...
Ehkä olen silloin valmis ottamaan sut mun elämään jollain tavalla.. Ainakin toivon näin..

Siihen asti vain kiitän sua siitä mitä olet mulle nyt <3

sääli on sairauttaMaanantai 14.08.2006 22:10

Tai niin ainakin pitäisi olla, en tajua mitä sä yrität tällä asialla saavuttaa?

Mä en voi sua vihata, mä en voi rakastaa, tällä hetkellä en edes välittää, ehkä tunnen vain sääliä siitä ettet osaa arvostaa mitään hyvää ennenkuin se on kadonnut, sen jälkeen kaikki on mennyttä, paluuta ei voi olla.. Sen sä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. Kaikki ne viestit on ihan turhia, sä et saa mua murtumaan, et voimaan pahoin, et mitään... En oikeestaan edes lue niitä, mut sitähän sä et tiedä, vielä...

SE päivä tulee koittamaan, siihen ei edes mene kauan. Silloin mä oon vahvoilla, ihan niinku nytkin, mulla on se valta käsissäni että tiedän mitä sulle tapahtuu, ihan niinku ennenki, olen taas oikeessa, harmillista vaan on se, et sun piti mennä pilaamaan oma elämäs tolla jutulla TAAS...

Se ei kuitenkaan vaikuta mun elämään niinku sä luulet, toivot että mä voisin jotenki huonosti, sittehän meitä ois kaks... Totuus vaan on se, ettei se liikuta mua mihinkään suuntaan.. Tiedän olevani voittaja joka tapaukses, sen sä tuut vielä näkemään ja silloin mä oon onnellinen, saan nauraa sulle vasten kasvoja, toivottaa hyvää elämää, kääntyä kannoilla ja poistua sun elämästä. viimeiset sanat jotka sä kuulet mun huulilta on; enkö mä sanonu että näin tulee käymään....

Muista tämä silloin kun itket yksin iltaisin itseäs uneen.. toista ihmistä ei voi muuttaa vaikka kuinka haluais, ei rakkaus paranna kaikkia haavoja, se auttaa jaksamaan, mut ei tee ihmeitä...

Jos haluaisin sairastua säälistä, miettisin miten sun elämäs menee, kuinka sä pärjäät, mut en halua... Ainut asia mitä haluan, on parantua vihdoin, uskaltaa alkaa elämään täysillä....

Vaikka se sua satuttaakin, niin olen päättänyt jättää menneisyyden möröt taakseni, aion antaa itseni kiinnostua uusista ihmisistä, nauttia elämästä. Vain sillä voin todistaa ettet onnistunu siinä mitä yritit... Nujertaa mut maan alle, käyttää hyväksi...

EI KOSKAAN ENÄÄ, nyt mä oon vapaa, vapaa elämään, nauttimaan, tuntemaan, ihastumaan, parhaassa tapauksessa jopa rakastumaan.. Sä oot historiaa, menneisyyttä joka ei palaa mun elämään enää takas. En anna sun palata, vaikka......

Kuinka paljon helpompaa onkaan hengittää nyt kun sen tiedän :)

kiitos, anteeks näkemiin...Lauantai 12.08.2006 08:08

on aivan sairaan hyvä biisi...

Kunpa osais ajatella sitä loppua jo nyt, on vaan niin helppo antaa asioiden olla, elää niin ettei välitä mistään, luulin jo saaneeni elämänlangat jotenkuten kasattua käsiini, kunnes taas tuli se hetki että ne revitään multa pois, no tokihan tiesin et näin tulee tapahtumaan...

Sattuu se silti, niin paljon mä odotin, liikaa luotin, kaikki kaatuu kun tulee pieni puhallus, parempi näin, sanovat ihmiset... ehkä niille joo, mut ne ei tiedäkkää miltä musta tuntuu. Kukaan ei tiedä, miksi satuttaa ihmistä josta välittää??? Mikä on se paha voima joka ajaa ihmiset nykyään aina tähän, millään ei oo mitään väliä...

Tää maailma on ihan sairas, ja ihmiset myös, kuinka helppoa olis jos löytyis edes yks ihminen joka osais puhua totta, vois luottaa parempaan huomiseen. Niitä vaan ei taida enää olla olemassa..

Että mä odotan sitä hetkeä kun pääsen eroon kaikista muista, pääsee yksin istumaan takan eteen, saa luvan olla ajattelematta muiden tunteita, itkeä yksin tuskaansa ulos... Vain meren äänet kuuluu ikkunasta, tuuli humisee puissa, yön pimeydessä nautin elämästä odottaen sitä hetkeä jolloin löydän itselleni uuden tarkoituksen nousta aamuisin...

Kynttilänliekki lepattaa, se palaa vain mulle, pieni tuuli sammuttaa sen, mut mun elämänliekki on vahvempi, mua ei kukaan pysty kaatamaan enää koskaan...

Sääliks käy teitä heikot ihmiset, ja sinä jolle tämä lause on tarkoitettu, tiedät sen varmasti...
Sua ei voi muutaku sääliä, elämää on elettävä vain kerran, tätä ei voi kelata edestakasin aina oman mielen mukaan.. virheistä voi oppia, mut kukaan ei voi tehdä sitä sun puolesta...
Onnea toivotan, ja sitä sä tarvit... Kiitos ettet sotkenu muiden elämää enempää kuin oli tarvis.

Tämä neiti jatkaa elämää eteenpäin hymy huulilla, sillä koskaan ei tiedä, kuka siellä nurkan takana odottaa :)
Kahdeksan kuukautta suunniteltu muutto nyt takana, ainakin osittain, ehkä nyt saa kodin rakennettua kun on jotain mistä aloittaa...

Eilinen päivä oli kaoottinen, ensin pelko vaasaan palaamisesta, kaikki ne muistot.. Sattui niin lujaa joka kerta kun kilometriviitat näyttivät pienempää lukemaa.. Kädet hikisenä istuin autossa ja yritin keskittyä hengittämiseen... tärinää, tutinaa, paniikkia... neljä tuntia... Kuulostaa varmasti naurettavalta, mutta niin se vaan on, asiat oli pakko kohdata, yksin en olis siihen vieläkään pystynyt, kiitokset sinulle joka vieressä istuit, lohdutit, annoit voimaa... Sä laitoit mut tekemään sen mihin musta ei ole ollut.

Suunniteltu haudalla käynti osoittautui "virheeksi" Huomasin jälleen kuinka mun mielipidettä ei juurikaan pidetä minään, ihan niinkuin Jimi ei olis mun poika ollenkaan, kaikki ne muistot, mulle tärkeät, oli viety pois, ihan kuin mut haluttais sulkea kokonaan pois... Lupaa kysymättä hautarauhaa oli rikottu, kyllähän mä sen tiesin ketä se oli, enhän mä koskaan oo mitään sille ihmiselle ollu, pakko oli kuitenkin tarkistaa... Ja oikeessahan tässä on taas oltu, herra kaikkitietävä, virheetön, täydellisyys ne oli vienyt. Luulis että noinkin vanha ihminen osais edes vähän kunnioittaa toisten tunteita, mutta ei, eihän niin ole koskaan ollut, omia vaan puolustellaan...

Onneks Jimille tehdään oma muistopaikka Helsinkiin, jonne tollasilla idiooteilla ei oo mitään asiaa, saan muistella omaa poikaani juuri niin monella enkelillä kun tuntuu hyvältä, eikä kukaan tuu sanomaan että on liikaa tavaraa, saan kirjoittaa muistosanoihin ihan sitä mitä haluan, ilman että niitä joku alkaa arvostelemaan. On haudan omistaja ihan kuka tahansa, niin poika on silti myös mun.........

Romahdushan siitä tietenkin tuli, Jimin tavaroiden näkeminen satutti, mutta ehkä hyvä näin, pahimman tuskan sain vihdoin itkettyä itsestä ulos, pakkaamisesta ei juuri mitään tullut, mut on nyt edes jotain mukana, kerran vielä pitää vaasaan palata mutta se on jossain tulevaisuudessa...

Mukavahan teitä muutamaa tyttöstä oli siellä nähdä, muuten aika paska reissu. Ei jäänyt Vaasasta sellaista muistoa jota kaipaisin...

Voi sitä hyvänolontunnetta kun näki kyltin Helsinki, oli niin ihana palata KOTIIN....

tunteet ja järki??Torstai 27.07.2006 19:42

Niitähän pitäisi molempia olla..
Järjellä ajatellen tiedän, että toimit oikein, puhumalla asiat selvitetään, ja siihen menee varmasti kauan, miksi sanat kuitenkin vain satuttavat? Muhun ei pitäis mikään tuntua, eihän muidenkaan sanat tunnu miltään, eihän muhun vaikuta kenenkään muunkaan teot millään tavalla, enhän mä elä... Miksi ihmeessä nyt on sit näin, en voi ymmärtää...

Ehkä oli kuitenkin helppo elää siinä omassa pienessä maailmassa johon ei kuulunu ketään muuta ku minä, ei tarvinnu välittää kenestäkään, sai olla kaikkien muiden "yläpuolella" , saavuttamattomissa, haavoittumattomana, olla niin kova ettei kukaan pystyny mua liikauttamaan mihinkään suuntaan...

Sä tiputit mut alas, sait mut taas kärsimään muutakin tuskaa kuin tätä omaani jota olen niin suojellut muilta ihmisiltä, halusin surra yksin, halusin todistaa eräille pärjääväni yksin, ja tottahan se on, enhän mä tarvitse ketään vierelleni vain siksi että olisin jotenkin ehyempi, en siksi että elämästäni tulisi jotenkin parempaa...

Halusin elää tunteettomana, se on paljon helpompaa, tai ainakin nyt sen huomaa... Mä en tarvi näitä tunteita, en osaa käsitellä niitä, pelkään sattumista liikaa uskaltaakseni nauttia jostain, ja onko oikeestaan edes oikein olla onnellinen, ei se kestä kuitenkaan. Maailma on liian paska paikka elää tunteiden kanssa, helpompaa on olla vain ja tehdä töitä, olla ajattelematta, odottamatta tulevaisuudelta liikoja, ei ainakaan joudu koskaan pettymään..

Silti sä lupaa kysymättä rikoit mun muurin, siitä maksan nyt kalliin hinnan, hinnan jota ei pysty määrittämään millään asteikolla, olisit kadonnnut, jättäny mut rauhaan, nyt se on liian myöhäistä, mitään ei saa tekemättömäks, sydäntä ei saa kylmäks enkä oo varma onko tämä edes oikein.. Tässä pelissä on liikaa osallistujia, liian monta kärsijää....

Ehkä tämä oli kuitenkin vain pieni herätys mulle, sait mut tajuamaan mikä multa puuttuu, mitä mä oon vailla...

Siitä kiitän, muusta ehkä en....

VANKILAPerjantai 21.07.2006 10:09

Elämäni on kuin pimeä vankiselli.
Olen kahlittu elämän kahlein,
ei poispääsyä, ei toivoakaan
vapaudesta........
.......ei edes hetkeksi!

Jostain kaukaa kuulen sun äänen,
mutta se olikin vain tuulen huminaa.
Seuranani vain yksinäisyys,
tulessa sydämeni palaa...

Olen kokenut tuskan,
näen liekin sammuvan...
Kaipaan elämää.
Mietin tulevaa, mahdottomuutta.
Suljen silmäni maailmalta,
vaivun uneen, elämältä....

Jimille <3Perjantai 21.07.2006 09:55

Taas valo viiltää taivaanrantaa,
se päivän yöstä erottaa.
On tullut aika pois se antaa,
jota niin paljon rakastaa.
Sen järjellä me ymmärrämme,
kun toinen lähtee, toinen jää.
Vain pieni lapsi sisällämme,
ei tahdo sitä käsittää.
Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
kulje kanssa enkelin.
Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
Sinua Paljon Rakastin!

ymmärtää....???Perjantai 21.07.2006 09:44

Haluaisin niin kovasti ymmärtää... ymmärtää muita ja varsinkin itseäni, miksi näin??

Vieläkään ei aurinko paista risukasaan, muumio jatkaa maallista vaellustaan leikkien että on saanut jostain voimaa selvitä seuraavaan päivään..

Kortit, valokuvat, adressit... kaikki ne kummittelee mielessä, ehkä ne pitäisi pystyä jonku kanssa läpikäymään, sais sillä tuskaa hellitettyä edes hieman, mutta kuka olis se oikea...???

Moni tahtoo ymmärtää.. tai sanoo ainakin niin, tietämättä miltä se mun korviin kuulostaa..
Kliseitä toisten perään, ei auta vaikka sanoo ettei mua voi auttaa enkä jaksa kuunnella niitä voivotteluja.. Mikään niistä ei tuo Jimiä takas, mikään tai kenenkään halu auttaa ei vähennä sitä surua yhtään, ei nopeuta tuskan poismenoa ja miksi pitäisikään?? Kuka on se ihminen jolla on valta sanoa et mun pitäs nyt jo olla parantumaan päin, miksi en saisi surra rauhassa, kärsiä oman tuskani pois siinä tahdissa ku se musta on kohtuullista... Onko vuosi tosiaan liian pitkä aika surra jos on menettänyt elämää tärkeämmän asian...

Mielelläni kuuntelen muita, yritän auttaa, mutta tuskin kuitenkaan tiedän miltä heistä tuntuu, eikä se liene tärkeää??? Eiköhän se tärkein apu anneta kuuntelemalla, olemalla kiinnostunut toisen kertomasta... Silti haluan ymmärtää, oppia tietämään kaiken, oppia miltä tuntuu jos menettää jotain.. haluan ymmärtää myös miltä minusta oikeasti nyt tuntuu. kuka mä oon ja miks mä oon täällä... Ihan samalla tavalla kun kaikki muutkin, ainut ero vaan meissä on siinä, että mä en oo varma olenko elossa, vai hoipunko oikeasti vain muumiona pitkin maailman raittia.. Kun oppisin ymmärtämään itseäni, voisin ehkä ymmärtää myös SINUA