IRC-Galleria

On hassua miten jotkin elokuvat eivät katsomishetkellä välttämättä kolahda niin että niiden uskoisi jäävän mieleen pitkäksi aikaa kummittelemaan. Sitten niihin palaa ajatuksissaan yhä uudelleen ja uudelleen ja lopulta tiedostaa kuinka useasti ajattelee ko. leffaa.

Esimerkiksi Elephant. Katsomishetkellä se oli, hmhm, säväyttävä, ahdistava - etenkin kun elokuvan ympäristö ja tunnelma oli suoraan kuin Hämeenlinnasta - mutta jotenkin kuitenkin sellainen äsht-kokemus, ehkä vähän alakuloinen.

Joskus tuntuu hyvältä että tälläinen tunne tulee vasta paljon myöhemmin. Päällimmäiseksi Elephantista mieleen jäi se tunnelma. En voi kuvata Hämeenlinnaa millään muulla sanalla kuin Elephant, katsokaa se ( ja nähkää millaiset elämäni ensimmäiset 16,5 vuotta olivat. )

Tavallinen arkinen aurinkoinen päivä joka muuttuu yhdessä hetkessä painajaiseksi, sitten kaikkialla on taas tyhjää, hiljaista, mutta joidenkin tavallisten ( ainutlaatuisten! ) ihmisten elämä on päättynyt tai ainakin muuttunut lopullisesti. Niin juuri, lopullisesti. Elephantista tuli lopullisuuden olo.

Kuinka helposti tavallisen ihmisen päässä naksahtaa ja kuinka ohut on lanka jolla meidät on sidottu tähän elämään. Rajat on niin hiton häilyviä.

En ehkä halua nähdä Elephantia uudestaan. Tämä kokemus katoaisi. Haluan säilyttää sen.