IRC-Galleria

Mikko ei ollut lähtenyt treeneihin. Kahdeksalta aamulla Jaanasta se tuntui vähintään ärsyttävältä, ja Jaana istui keittiönpöydän ääressä ja pyöritteli pöytäliinan reunahapsuja sormissaan. Oliko Joonaksella enää edes samaa numeroa kuin Joonaksella oli ollut sata vuotta sitten silloin, kun Jaana oli Joonakselle viimeksi soittanut? Isä istui sinisellä sohvalla punamustat bokserit jalassaan ja hinkkasi päätään oikean käden sormillaan ihan kuin siihen olisi liimautunut kiinni jotakin todella liimautuvaa.

Yhdeksältä kahvi maistui kaurapuurolta, eikä kaurapuuro maistunut juuri metallilusikkaa kummemmalta, vaikka Mikko oli sen keittänyt. Jaanan oli tehnyt mieli tupakkaa, mutta nyt Jaanan teki mieli huutaa ja kirkua ja ajaa hiljaisuus pois siitä asunnosta, sillä siinä asunnossa oli ihan liian hiljaista aamuruuhkan mentyä töihin, ja joulu oli tulossa, ja isä oli menossa pois. Mikko laski lusikan puurolautasen reunalle ja pyysi anteeksi sitä, että ei pystynyt enää nielemään.
"Mää voisin oikeesti lähteä tästä vaikka lenkille, niin saatte te kaksi jutella rauhassa", Mikko sanoi ja käveli eteiseen. Vasta nyt Jaana huomasi, että Mikko oli pukeutunut pakosuunnitelmaansa varten jo heti noustuaan sängystä kuuden aikaan juuri silloin, kun Jaana oli avannut silmänsä ja päättänyt unohtaa yhden painajaisen kokonaan.

Isä kallisti kahvikuppinsa viimeisen kerran ja kaatoi mustan nesteen kurkustaan alas. Isä sanoi muodollisesti kiitos ja nousi pöydästä ja kiskoi punamustia boksereitaan pakaroidensa kohdalta kohti lattiaa. Jaana nousi myös ja napsautti kahvinkeittimen napista niin, että punainen valo sammui. Jossakin meni ambulanssi. Jossakin haukkui koira, ja jossakin yläkerroksissa joku imuroi. Tuuli hakkasi keittiönikkunaan, eikä Jaana muistanut, milloin tuuli oli viimeksi hakannut sitä niin. Ja Jaana kääntyi katsomaan isää, ja isä istuutui olohuoneen siniselle sohvalle raapimaan päätään. Pieni olematon vierastyyny oli rutussa. Aluslakana oli tippunut lattialle, vaikka Jaana oli miten yrittänyt illalla myöhään tunkea sen sohvan istuintyynyjen alle niin, että se ei lähtisi irti kiskomallakaan.
"Isä", Jaana sanoi, ja isä kääntyi katsomaan Jaanaa väsyneesti hymyillen.
"Isä, miksi sinun hiuksesi - miksi, miksi ne ei ole vielä tippuneet?"
"Jaana-tyttö."
"Mutta et sää voi olla noin - et sää voi jo mennä jos sun hiukset eivät ole tippuneet."
"Jaana-tyttö rakas kulta nappula."
"Isä."
Isä nousi seisomaan ja katsoi Jaanaa pieni hellä hymy huulillaan. Jaana kietoi kätensä puuskaan ja kätki itsensä muurinsa taakse nielemään pieniä pieniä kyyneliä piiloon jonnekin. Isä käveli Jaanan luo keittiön tiskipöydän ääreen ja halasi tytärtään hiljaa. Jaana oli jähmettynyt. Tuuli hakkasi ikkunaan.
"Isä, Joonakselle on pakko ilmoittaa."