IRC-Galleria

Aurinko ei taida vielä tajuta, että syyskuu on kohta jo lusittu. Tänään mä olen vääntänyt kandin tutkimussuunnitelmaa, mutta en tiiä, mistä lähtisin. Sen sijaan kirjauduin opiskelijoiden omaan unohda itse -nurkkaan ja aloin tuumata kriittisesti yhden väitöskirjan perään. Mikä on sen teoria ja onko sen teoria päästä repäisty vai jo valmiiksi maailmaa tallannut? Huomenna pitäisi taas töihin, ja joku kyseli jo vaalikampanjan perään. Pah. Tänäänkin olisi ollut niin kiva jäädä nukkumaan.

Kulta tulee kohta koulusta. ihmiset kyselevät tuparilahjatoivomuksia. Mä kattelen kuivauskaapista tilaa edes yhdelle uudelle kultakeramiikkamukille, mutta luojan kiitos se on niin täynnä, että ei tässä talossa ainakaan astiat pääse loppumaan. Sitä paitsi kun niitä ei kumpikaan edes heittele suutuspäissään, koska ei täällä kukaan tappele! Vou, olipas virkistävää tajuta tuo. Kukaan ei tappele. Kukaan ei laske poikkiteloisia typeryyksiä tai levittele kapuloita rattaisiin. Auta armias mikä klisee. "Kapuloita rattaisiin".

Sisustusprojekti on jäätynyt rahapoliittisen tilanteen käännyttyä laskusuuntaan. Tämä on onneksi vain tilapäistä. Mutta siitä huolimatta olisi kiva saada jotakin valmiiksi toisinaan. Arvatkaapa what. Nyt tuli totaali stoppi. Ei jaksa enää kirjoittaa.

heeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii.

-Suuse-

tähän ei voi muuta enää sanoa.

Meni jo. Pitäis keksiä motto. Pitäis keksiä yksi naseva lause selventämään koko mun olemassaolon tarkoitusta tai ainakin tavoitella lausetta, joka sellaista voisi selventää. Ajattelin jo, että listaan blogikseni galleriasivuni, josta kaikki halukkaat saavat tulla lukemaan mun päivärutiineja ennen kuin kunnallisvaalit alkavat. Millään ei raaskisi kiusata ihmisiä postilaatikkomainoksilla. Aku Ankka tulee samaan taloon nyt kahdessa määrin. Pitäisi soittaa ja peruuttaa. Pitäisi soittaa parturiaika. Pitäisi tuijottaa peiliin joskus vähän enemmän. Pitäisi ostaa eteiseen lamppu. Siis lamppu lamppu, valo keikkumaan kehyksistä aamuisin.

Yksi päivä yliopistoluennolla piristää töihin tuloa kummasti. Eilen vielä haaveilin kofeiinitabuista, mutta tänään niiden katseleminen tuntuu turhalta, sillä jostakin syystä virtaa minussa vielä on. Ei edes närästä. Tänään minä olen juonut neljä kuppia kahvia ja syönyt yhden leivän ja jonkun ihme leivoksen. Jihii. Illalla treenataan. Ulkona on kyläm eikä sitten kuitenkaan. Syksy tulo tuntuu kummalliselta.

Pitäisi käydä kaupassa ostamassa ruokaa.

-Suuse-

Juhuu, kolome tuntia oltu töissä. Vielä viis ois mentävä, ja sit alkaa viikonlopun nössöily. Pitäisi ehkä ajatella positiivisesti ja sanoa, että ENÄÄ viis, minkä jälkeen päästään onnellisina viikonlopun rönöilyyn.

Kulta menee töihin lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Loppuviikot täällä on aina kummallisen hiljasia. Työkaveri haki aamulla 19 euron kinkkupiirakan, ja sen jälkeen puhuttiin puoli tuntia siitä, miten paljon leipurit nykyään tienaavat. Tänään mä olen kirjoittanut kolme juttua. Onneksi. Päivä hyvä työ on osaltaan jo tehty, mutta nythän mulla on onneksi aikaa kirjoittaa vielä yksi pöydällä makaava pois alta ennen kuin viikonloppu juoksee sen yli. Tänään käydään varmaan iltapäivällä tsuumailemassa tietokonepöytää. Eilen mä ajattelin porkkanoita. Vesi maistuu ihan hyvältä nykyisin.

Voisin palata töihin.

-Suuse-

Tää ja huominen tätä viikkoa töissä. Maanantaiaamuna suuntaan nokan kohti Vaasan yliopistoluentoja, mutta päivät siellä lienevät kuluvat paljon vilkkaammin kuin täällä toimistohuoneessa. Kulta toi toissapäivänä porkkanoita. Eilen syötiin poronkärsitystä p'las mössö ja nössöiltiin. Normaalisti syksy on niin rumaa aikaa, että minun silmiäni on tämän viikon suursti kummastuttanut aurinko ja älytön värikkyys. Tällä hetkellä mun maha tahtoisi olla nälkäinen, mutta ei se ole, koska se on juuri vasta sulatellut aamupalaleivän ja kurkkupalan puolitoista tuntia aiemmin.

Viikolle 41 mun nimiin on merkitty työpaikan kahvinkeittovuoro, vaikka mä en ees ole sillon paikalla täällä kuin parina päivänä. Tekis mieli painua shoppaamaan välillä, mutta töiden jälkeen on normaalisti niin kuitti, että ei jaksa kuin just ja just ajaa kotiin Seinäjoelle ja vääntää ruoan ja hyväs lykys tiskata ja sen jälkeen vielä syödä jotakin. Perjantaina vois olla karkkipäivä. Tänään voisi olla treenipäivä, ja lauantaina ja sunnuntaina kans. Sen lisäksi voisi nössöillä vähän lisää kullan kainalossa tekemättä paljon mitään kovin järkevää.

Onpas ihanaa olla onnellisesti avoliitossa.

-Suuse-

ei jaksaisi taas.

Kello lähentelee yhtätoista. Ajattelin, että kituutan tässä vielä viitisenkymmentä minuuttia ja painun sitten haastattelemaan liikunnanohjaajia parin kilometrinä päähän. Onneksi on perjantai. Kuulin äsken vain muutama minuutti aikaisemmin kuulumisia ystävistä, jotka muuttivat parisen viikkoa sitten Etelä-Suomeen opiskelemaan. Tulin miettineeksi, milloin sitä lopulta näkee kaikkia niitä ystäviä, jotka muuttavat kauemmas kuin sadan kilometrin päähän sieltä, missä kasvoivat.

Tässä vaiheessa päivää ei vielä ole hätä. Vatsa on ihan sekaisin, ja aamukahvilla vedin ison donitsin kurkusta alas suurimmaksi osaksi siitä syystä, että työkaveri täyttää vuosia tänään. On niin typerää joutua kieltäytymään tarjoiluista. Ihmiset katsovat silmiin aina pettyneenä, enkä mä halua olla ilonpilaaja. Joten joskus pitää luistaa periaatteista ja niellä hyväntuulisena tai ainakin sennäköisenä. Tänään voisi kyllä olla karkkipäivä, mutta tänään on myös treenipäivä. Hmm.

Eilisillan kokoustilaisuus venähti yhdeksään. Lähempänä kymmentä kotona Seinäjoella, koska mun piti pysähtyä iltapalaa ostamaan. Tahtoisin tehdä pitsaa illalla. Tällä hetkellä mä odotan viikonloppua enemmän kuin innolla, koska sillon saa oikeasti röhnätä äks-asennossa ees hetken aikaa arkiaamuja kauemmin. Nyt voisin palata takaisin elämään. Heippa.

-Suuse-

Linkin pääkirjoitus 5.9.2008

Ehtiikö istumaan?

Pieni poika aamupäivän taittuessa ruokatuntiaikaan astelee kelloa katsomatta kotiin päin. Kuka pärjää kauimmin ilman sukkia? -kilpailu on hävitty siinä vaiheessa, kun keittiönikkunan ulkoilmamittari aamuseitsemältä näyttää alle plus kahdeksaa. Kiireessä ei aamulla ehtisi millään muuttaa vaatetussuunnitelmaa, ja ulkona oravat juoksevat ympäri pihamaata haaliessaan mukaansa kaiken kuusen tiputtaman. Oravilla on kiire, sillä on syksy, ja talvi on tulossa.

Ruokatuntiaikaan on helppo kokea mustasukkaisuutta kesälomiaan säästäneitä kohtaan tai niitä, joiden päivätyö yhteiskunnan hyväksi on siinä vaiheessa kellonaikaa jo tehty. Kalenterin muistilapputulvaa selaillessa tuntuu järkevältä ajatella, että syksy ilmentää kiirettä, ja näkeehän sen oravistakin. Sen mukana me itse emme ehdi edes istua; me kaivamme hädässä villapaitoja vaatekaapista, jos ne vaikka yhtäkkiä loppuisivat kesken. Maatiloilla kuivatetaan viljaa kilpaa ja kerätään sato talvivarastoon. Postimyyntiluettelot mainostavat syysmuotia sanoilla ”enää kolme päivää aikaa” tai ”osta omasi nyt”, ja televisiomainokset muistuttavat syksyn sesonkiresepteistä. Sitten kerätään karviaisia marjapuskista ja odotellaan omenapiirakka-aikaa ihan kuin mikään ei toteutuisi, jos ei itse puutu asiaan. Syksy ei tuo mukanaan ainoastaan puista tippuvia lehtiä, vaan myös puutarhatyöt ja vuodenajan oman vivahteen: kiireen, joka ilmenee meissä talveen valmistautumisena.

Arjessa on raastavaa tajuta, mikä kotityömäärä asunnossa odottaa töiden jälkeen joka ikinen ilta. Vielä raastavampaa on tajuta, että pitäisi ehtiä syödä ja nukkua ja peitellä parvekkeen kukkaruukut ja vastata puhelimeen. Kaikessa on kiire, ja me olemme oravia, mutta emme karvoihin katsoen vaan siihen, miten me hääräämme kolmen asian kanssa samaan aikaan vain saadaksemme yhden valmiiksi ennen kuin vuorokausi vaihtuu seuraavaan. Pyritään niin kovasti olemaan ajankohtaisia ja tuoreita, vaikka toisinaan vain tahtoisi unohtaa, että koko ajan olisi muka pyrittävä johonkin.

Pieni poika keskustan kevyenliikenteen kulkuväylällä voisi olla vastakohta kiireen turruttamille kasvoille. Sen tajuttuaan tuntuisi järkevältä hyväksyä inhimillisyys ja omat rajat. Hengittää. Iltaisin toinen osapuoli kotona vakuuttelee, että aina ei tarvitse juosta, ja joskus on ihan ok sanoa ei. Ajatus ajan loppumisesta ei tee meistä superihmisiä, vaan puolijauhoisia aaveita kulkemassa ympäriinsä yrittäessään ehtiä tekemään kaiken juuri nyt juuri tällä sekunnilla. Joululahjoja ei ole järkeä ostaa kuukausia ennakkoon. Miksi niitä ei ostaisi vasta marras-joulukuussa tai leipoisi niiden sijaan vaikka suklaakakun joulupukkipaperiin? Sitä paitsi, orava ei myöhemmin milloinkaan muista, minne kaikki kävyt on syksyllä kätkenyt.

Yksi englanninkielinen runo sanoo suomennettuna näin: ”Voi jos minä voisin saada sinun rauhallisuutesi, sinun hymysi ja sinun ihanan moitteettoman puutarhasi, sinun kykysi koota kaikki se pöydälle iltaisin.” Tämä voi olla toive, mutta tämän ei tarvitse olla täyttymys. Lopulta onneksi maailmassa on myös niitä, joille kiire on sivuun siirrettävä yhdentekevyys, ja joille oravuus ei ole ominaisuuksien osa. Niitä, joille elämä on todellisempaa kuin se, että kaikki olisi todella pakko koota pöydälle iltaisin.

Susanna Nyrhilä

Jos mä nyt painuisin vessaan ja istuisin siellä kakskytminsaa, ehkä tän päivän viimenen työtunti ois pikkuhiljaa kulumassa lähemmäksi neljää. Iltapäivät on pahimpia. Tänään ois vielä samperin kuntavaalikoulutus, jossa pitäisi hymyillä kameralle ja tutustua kuntapolitiikkaan. Tänään ei jaksaisi. Onneksi yksi ystävä pitää lauantaina synttärijuhlansa sen verran kosteissa merkeissä, että aamupäivän löhöilyn jälkeen on kaveriporukalla enemmän kuin ihana rentoutua lauantai-illan tunnelmaan.

Mun sälekaihtimet on ollu kii koko päivän. En oo jaksanu ees kuvitella niiden avaamista, vaikka päivä ulos katselemiseen ois mitä ihanin. Viime yönä näin nta etelänmatkasta. Voi kun pääsisi kullan kanssa kahdestaan karkuun arkea jonnekin ihanaan lämpöseen aurinkoon.

Tämä päivä yritti saada mut itkemään monella tavalla, mutta ei oo ainakaan vielä siinä onnistunut. Vasta illalla yhdeksän maissa mä pääsen kotiin kultani viereen istumaan.

It's been a long day...

-Suuse-

Yksi ystävä eilisiltana sanoi, että napostelu on jäänyt kaurapuuron kanssa aamuisin. Minä en ole edes kuukausiin ehtinyt syömään sitä, mitä kutsutaan aamupalaksi, en tällaisina aamuina, kun juokseminen autotalliin aamu puoli kahdeksalta aloittaa aina uuden kiireisen päivän. Napostelu on minun ruokakulttuurini nimi, vaikka napostelusta luulisi menettävänsä kaiken tarpeellisen ajan työn tekemiseen. The thing is, actually, että mun aikani valuu hukkaan ruokataukoa pitäessäni, mikäli mä koskaan sellaiselle ehdin kerkeän. Napostella voi työn lomassa, joten tervtuloa Fitnessmuropaketin mukana kannettavat 90 kertakalorin diettimuropatukat ja marjapuskakarviaiset ja leivänmurut ja kurkkupalat ja miniporkkanat sun muut.

Ennen yhdeksää aamulla on vaikea päästä käyntiin yhtään missään. Voi kun voisi painua kotiin kullan kainaloon nukkumaan.

-Suuse-