IRC-Galleria

Perjantai. Mä olen ostanut oikean päiväkirjan. Se makaa ehkä olohuoneen sohvapöydällä en mä tiiä en mä ole sitä vahtinut.

Viime yönä oltiin virallisesti jo muutettu. Mun kamaa on siellä täällä ympäri Ruhankylää, mutta ehkäpä se sieltä aikanaan uuteen kotiin kulkeutuu. Kummallista kutsua kodiksi jotakin sellaista paikkaa, joka ei ole sama paikka kuin synnyinkoti. Synnyinkoti tilee aina olemaan jonkinlainen koti kodin varsinaisessa merkityksessä, mutta nyt mä alan jo ymmärtää mitä tarkoittaa sanonta: koti on siellä missä sydän on. Kullan kainalosta on ihana herätä aamuisin. Tästä lähtien mä saan herätä siitä joka aamu yhteisessä kodissa, jossa me molemmat asutaan.

Mä olen aika varma siitä, että kahden tunnin sisällä mä tulen nääntymään nälkään ellen mä sitä ennen saa suuhuni jotakin syötävää. Palkka on maksettu tilille, ja aamulla jo ennen kymmentä mä ehdin suorastaan säikähtää sen valtavaa suuruutta. Sussu ei osaa matikkaa. Sussu laskee palkkansakin alakanttiin joka kuukausi.

Tänään mennään mattokaupoille. Vielä puolitoista tuntia töissä ja kahdelta kotiin. Aurinko meni juuri pilveen. Sisätiloissa poolopaidassakin on kylmä, mutta se lienee johtuvan ilmastoinnista eikä siitä, että ulko-ovi olisi auki tai että poolopaitani olisi sekundatavaraa. Tänään pitää muistaa ladata kamera huomista keikkaa varten. Työpöytä muistuttaa taas pienoismallikaaosta, vaikka minä en ole täällä ollut kuin vasta kolme päivää putkessa; ennen sitä ehdin olla kesälomalla hurjan viikon. Syksyllä alkaa kandidaatintutkielmakurssi. Neljäs vuosi yliopistossa. Toisaalta on taas kiva palata takaisin.

I lovelovelove my man <3

-Suuse-

Kuntosalin pilates- ja spinnignajat saavat nyt jäädä jäähylle makaamaan. Vai maataanko jäähyllä ei ainakaan jääkiekkojäähyllä jäähyllä kuin jäähyllä ja paskat. Ei ole aikaa. Elopaino tänäänkin on ollut 45 kg. Jee, jee. Joku sanoi, että sielu painaa kolmisensataa grammaa. Eilen Lilli ei illalla ollut enää nelikiloinen.

Tämä elämä ei ole ajasta kiinni ja on kuitenkin. Lopulta tämä elämä on niin ajasta kiinni, että sen perse ei liimautuneena aikaan pääse ajasta irti milloinkaan ei edes auton alla niskat poikki tai hautakivessä kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Kuolleet me talletamme muistokansioon. Tänään minä tulin miettineeksi jäikö Lillistä ainuttakaan kuvaa elämään tietokoneen kuva-arkistoihin, mutta jostain syystä minä en ole kyennyt sitä vielä tarkistamaan. Pikkusiskon tekemä risti on kaunis, mutta niin tuomitseva. Mina vihaan kristinuskoa ja rukoilemista, sillä mitä hyötyä on kattoon ruinaamisesta, jos se ei milloinkaan tule oikeasti toteuttamaan lampaittensa hartaita pyyntöjä? Oliko liian paljon kinua kerta toisensa jälkeen suojelusta pienenpienelle karvakasalle? Niin. Eikä tähänkään herra suo vastata sanaakaan.

Minä olen vihainen. Surussani minä olen väsynyt, eikä tänään voisi vähempää huvittaa nousta töihin kirjoittamaan. Ei olisi koskaan pitänyt vastata siihen puheluun keskiviikkona. Olisi pitänyt antaa niiden maatua kuoliaaksi juttuinensa jo tällä viikolla niin, että mä maanantaina olisin saanut tulla noukkimaan hedelmiä pois. Yksikään aamukahvi ei enää jaksa saada vatsaa vääntymään. Pikkusisko puhui jotakin ripulista, ja BB on taas alkanut DD++ -tissien kanssa saunassa ensimmäisenä iltana pakaravakojen kanssa sekaisin. Realitytelevisio on lehmänpaskaa. Bullshittia, you know. Ja pahus vieköön puintiaika on taas alkanut.

Jos tämän viikon lopulla saataisiin lyötyä hynttyyt yhteen, rakas. Oltaisiin oikeasti avopari vähän enemmän kuin miltä se paperilla näyttää olevan.

-Suuse-

Lilli on kuollut. Työt alkoivat taas ihan liian typerään aikaan, ja vielä typerämmältä tuntuu kirjoittaa nämä kaksi asiaa samaan kappaleeseen. Eilen. Yli kaksi ja puoli vuotta sitten, kun mä pikkuveljen kanssa hain Lillin kotiin 23. joulukuuta synnyinpaikastaan, mä sanoin veljelleni, että mitäs sitten kun se kuolee pois. Mä en ole vuosiin edes kamalasti välittänyt kissoista, mutta tämä vei minun sydämeni. Minun vauvani, tyttö-pieni. Ja voi miten usein minä sille sanoin ja vakuutin, että minä en milloinkaan anna sille tapahtua mitään pahaa.

Pikkusisko oli kaverinsa kanssa lähtenyt kotoa puoli tuntia ennen kuin minä tulin. Pikkupikkuveli oli juuri palannut kaverinsa kanssa keskustasta, kun minä ajoin pihaan. Lilli makasi tien vieressä kotiojassa, eikä se enää ollut siinä, vaikka se olikin. Eikä Lillissä ollut mitään ulkoista, ei haavaa eikä verta; niskat poikki, ja minun poskeni olivat kastuneet jo kauan ennen kuin minä kaaduin ojaan sitä silittämään. Iltaan asti Lilli makasi minun sylissäni, ja minä ajattelin, että minun kyyneleeni eivät riitä itkemään pois kaikkea sitä tuskaa, jonka eloton kaunis pikkutyttö sylissäni oli mennessään jättänyt. Ei se ole kenenkään syy, kaikki sitä hokevat. Viimeisenä päivänään Lilli nukkui kodinhoitohuoneessa silityslaudan päällä minun paitojeni seassa, ja hautaamisen jälkeen minun takissani oli tuttu tuoksu vai oliko se siinä oikeasti en minä tiedä minä palelen.

Eivät nämä kyyneleet lopu. On ikävä.

-Suuse-

Kummallinen päivä. Inhoreaktio muuttui esivallan pyynnöksi minun palata takaisin tänne myöhemmin. Täällä on paljon hyvää ja paljon sellaista, mitä ei koskaan sanota ääneen tai mitä ei koskaan kerrota. Tai mitä kerrotaan vain rivienvälissä en minä tiedä ehkä kaikki tai ehkä vain joka toinen asia. Työnantaja lähti lomalle. Maanantaina mä tuun vielä kirjoittamaan loput lehtijutut lehteen, ja viikonloppu on taas töitä tietenkin. Niin kummallista. Hyvää ja tietämätöntä. Ei voi selittää.

-Suuse-

Tää paikka on pelottava. Nyt mä sen vasta tajuan. Mä olen ollut täällä töissä nyt kaksi kesää. Tänään viedään viimeisiä päiviä tänä kesänä; ensi viikon tiistaina työt ovat tältä kesältä ohi kokonaan. Työnantaja ei anna palautetta. Jos mokaat, ilmoitus siitä tulee helkkarin suoraan kahvipöydässä kaikkien kuullen. Työkaverit kehuvat. Tuntuu, että kukaan täällä ei puhu todellisia sanoja, vaan pelkkää small talk -paskaa, jonka voi yhtä hyvin vetää vessasta alas ennen kuin sen ehtii päähänsä edes tallentamaan. Toiset paikkailevat toisten sanoja. Esimiehen ollessa poissa puhutaan selän takana, ja minä mietin, kuinka paljon täällä puhutaan selän takana silloin, kun minä olen poistunut talosta. Kahvitauon lopussa työnantaja paikkaa omia sanojaan kehumalla minua rivienvälissä. Minä en usko siitä sanaakaan. Tuijotan kahvikuppiini ja hymähdän. En halua olla tässä enää. Tuntuu niin levottomalta, niin tyhmältä. Ihan kuin olisin rutannut isän auton ja maalannut sen kynsilakalla ja jäänyt siitä kiinni. Tässä talossa on tasan muutama ihminen, joka ymmärtää, että ei työntekijä voi tietää talon sääntöjä, jos niitä ei ole sille kerrottu. Kiitos niille muutamille, jotka syytöntä tässä tajuavat edes jotenkin.

Miten sä voit tehdä asiat koskaan oikein, jos sä et tiiä mikä on oikein ja mikä ei. Tässä talossa esimies ei opasta eikä ohjaa. Ei ollenkaan.

-Suuse-

ja paskanakki. Ei jaksa olla töissä enää tän kauempaa.

tuo vatsalaukun tähystys.

että itken..

On vaikeaa kirjoittaa toisten maailma ihan kuin siitä tietäisi jotakin. Minä olen kesän aikana ottanut aiheeksi jutun, josta minä en selviä, jonka kanssa minä pääsen hengestäni ennen kuin minä ehdin sen jutun kirjoittamaan.

Viimeinen viikko töissä. Toimistolla. Sen jälkeen kirjoitetaan kotona vielä ehkä toinen viikko ennen kuin jutut ovat valmiina, ja kynän voi naulata kiinni vihreisiin kukkatapetteihin. Ei pääse kyytiin. Henkilökohtainen juna on mennyt jo, ja tänäänkin pitäisi kirjoittaa ja haastatella ja olla kauhean fiksu ja innokas. Tahtoisin kotiin nukkumaan. Tahtoisin jäätelöä. Tahtoisin nähdä sut jo. Jotenkin tuntuu, että mä olen vatvonut tätä samaa paskaa ennenkin.

Mun työkoneeni näppäimistö pomppii kahteen suuntaan yhtä aikaa. Touhullaan näppäimistö aiheuttaa ärsyttävän äänen, ja saa mut kiukustumaan. Tuo ei ole oikea sana. Ei voi olla. Miksi ei voisi työkseen kehittää uusia sanoja ja katsoa niiden kasvavan tai kuolevan? Miksi ei voisi olla Pelle Peloton ja työstää pajassa aikakoneita ja kaiken läpäisevää ainetta, jota pursottaa sateenvarjon päälle ja vajota maan alle tyhjyyteen. Kiina ei tule vastaan koskaan. Ei oikeasti.

Kymmenen minuuttia aamukahvitaukoon. Kamala ikävä.

-Suuse-

Irtiottoja

Suunnitellaan yksi elämä niin, että sitä pitkin voisi ajella viitosvaihteella ensimmäiseen risteykseen. Sen jälkeen mennään jo ensimmäiselle luokalle, ja televisiomainoksessa koulutiensä aloittava poika soittaa aamulla koulun käytävältä äidille sanoen: ”Kyllä mä pärjään.” Hymyillen heikosti äiti vastaa, että niin minäkin.

Ehkä kuusitoista vuotta sitten isoäiti saattoi ensiluokkalaista ala-asteelle. Oli elokuu ja ensimmäinen reppu ja lyijykynä ja pyyhekumi ja viivoitin. Se siitä. Myöhemmin kaksikymppisenä elämä on epämääräinen kokonaisuus, jota rakennetaan lakkaamatta tulevaisuuden palasista kesätöissä ja opiskellessa ja identiteettikriisissä useasta asiasta sekaisin. Ala-asteen lehmäkellon soidessa kukaan ei tiennyt, mitä vaahtosammuttimista kasvaa viidessätoista vuodessa. Siitä huolimatta oli kiire oppia matematiikka ja äidinkieli ja toinen kieli ja kolmas ja ulkoa ainakin viisi erilaista kukkaa, joita sotketaan kontaktimuovilla ruutuvihon sivuille konkretisoimaan ympäristöbiologiaa.

Aika kuluu. Tätä nykyä kalenteri täyttyy monen värisistä muistilapuista ihan itsestään. Risteyksiä on tullut vastaan jo kymmenen vuotta, eikä elämää sittenkään pysty kutsumaan päätöksenteoksi katsomatta itseään joskus katonrajasta alaspäin. Kavereiden kanssa ollaan kaikki yhtä pihalla. Yhteiskunta sanoo, että pitäisi jo tietää, mitä ylipäätään on lähtenyt hakemaan. Toimialat palkkaavat kesätöihin, joista haalitaan hädässä rahaa makaronin ja tonnikalan ostoon talvisin. Elämä on kallis jo ajatuksena. Suunniteltuna se on kuin kahden tonnin divaanisohva: ideaalinen ja törkeän saavuttamaton. Tiedon loppuessa tulee ikävä lehmäkelloa. Toinen vanhemmista leipoo sämpylöitä ja tarjoaa niitä iltapalaksi. Olisi jo aika oppia olemaan omillaan, sitä ajattelee vuosien kuluttamien kukka- ja ralliautotapettien keskellä iltaisin.

Suunnitellaan yksi elämä siitä huolimatta, että se ei tule milloinkaan näyttämään samalta kuin miksi sen joskus ajatteli muotoutuvan. Haetaan oikeita uria, vaikka tarve olisi tuntea vesiliirron edes hetken verran renkaissaan. Päivässä ei ehdi päättämään. Vuodessa ajatukset seilaavat vastarannalle ja maalle ja kaupunkiin, kaupungista kaupunkiin ja toiveammatista toiseen ja kolmanteen. Mitä silloin tarkoittaa ”äiti, kyllä mä pärjään”, ja mitä tarkoittaa äidin vastaus ”niin minäkin”?

Ensimmäisen kouluaamun valokuva reppuselkäisestä koululaisesta tallennetaan muistokansioon. Jo koulun ajatteleminen jännittää, eikä kukaan osaa tyhjentävästi sanoa, miten kaikki perhoset joutuivat vatsanpohjalle pörräämään. Viitosvaihteelta täytyy nyt hidastaa ykköselle ja kääntyä suuntaan tai toiseen. Tehdä päätös, jonka mukana ensimmäinen irtiotto iltapalasämpylöistä on jo yhtäkkiä alkanut. Sellaisena aamuna lienee lopulta oikein sanoa pärjäävänsä, vaikka pärjääminen koulutien alussa on onneksi vielä vain koulupäivän mittainen. Juuri sellaisena aamuna vanhemman tehtävä on rohkaiseminen ja mukana oleminen mutta myös se, mitä kuvaillaan sanoin ”niin minäkin”.

Hyvää lukuvuotta kaikille, joilla sellainen on edessä.

Susanna Nyrhilä