IRC-Galleria

Miten kauan minä olen töissä? Sairaslomatuuraajana oleminen on ehkä maailman ärsyttävin tapa tienata karkkirahaa. Koskaan ei tiedä, mikä viikko on viimeinen. Mutta hei, sehän on ihan niin kuin elämä. Koskaan ei tiedä, koska avannosta pettää jää tai koska sitä yksinkertaisesti vain kyllästyy omaan naamaansa ja kaikkiin kauniisiin näppyihin ja lohkeileviin kynsiin ja päästä tippuviin hiuksiin ja nukkaantuviin vaatteisiin ja jatkuvaan pakkomielteeseen juosta joka paikkaan ja koska sitä sitten kyllästyttyään vain ottaa ja hyppää parvekkeelta kivetykselle miettimättä sitä sen kummemmin ollenkaan.

Kiitos tästä. Tämä on ollut hieno pieni sisäpiirielämä. Tänään minä ajattelin, että voisin jatkaa tätä vaikka kuinka kauan. Tulla kahdeksaksi töihin ja näpytellä stooria päivät pitkät ja vähän kuvata kukkia ja muksuja ja autoja ja kissoja ja koiria ja vanhoja rakennuksia ja leipomista ja juoksemista ja hymyilemistä ja istumista ja elämänkertaa ja taulua ja huomista ja eilistä ja aamua ja iltaa ja sitä, kun joku laulaa ja laulaa eikä tajua, että kuva on tyhmä jos siinä on suu auki kuin nälkäisellä pöllönpojalla. Mutta. Minä en voi jatkaa, koska minä olen keskeneräinen kulttuurivammainen yliopistonorkoilija; minä olen väliaikapullaa ja -kahvia, minä olen OPISKELIJA, eikä minulla siten ole vielä ammattia ollenkaan.

Tämä on siis viimeinen viikko. Ehkä. Joka viikko on ollut viimeinen viikko torstaihin asti, mutta perjantaina ei sitten yhtäkkiä ole ollutkaan. Hullunkurisuuden huippu on se, että kun minä kesäkuussa aloitin toimittajana, minulle luvattiin töitä ainoastaan juuri yhdeksi viikoksi. Ja mikäs kuukausi nyt on? Heinäkuu?

Silti. Aikaa täällä minä en vaihtaisi pois. En edes karkkipussista.

-Suuse-