IRC-Galleria

Tulipas surullinen ja nostalginen olo. Aloin miettiä elämääni Kalannissa. Olipa se hienoa!

Ikävä Kalantia.

Olis vaan niin kivaa kävellä pisin Kalantia ja muistella kaikkee mitä sielläkin on tullu tehtyä :) Ja jos Tiamat tulis mun kanssa... En tosin tiiä kiinnostaisko sitä ees koko touhu. Kävely ja kuunnella mun höpinöitä koko ajan... Mut se olis mukavaa. Varsinkin jos olis tosi nätti ilma. Ilta. Lämmintä. Hiljasta.

Männäisten tupa, Männäisten lenkki, keskustan leikkipuisto, Haltiatien leikkipuisto, metsä, urheilukenttä, amfiteatteri, kirjasto, Männäisten ala-aste, Kalannin koulu, Kaukjärvi, jne. jne. Kaikissa niissä ja monessa muussa on ihania muistoja. Mutta nykyään vain muistoja... niitä on tosin mukava elää taas uudestaan ^^ Ja ehkä vielä tulee lisää muistoja :) Ehkä minulle ei ole sattunut tai tapahtunut mitään huikean omituista tai järisyttävää. Asuin pienessä kylässä jossa ei koskaan tapahtunut mitään. Bussimatkat olivat ihmeellisiä seikkailuja. Suurkaupunki reissut harvinaisia (olin ensimmäistä kertaa Helsingissä joskus 6. luokalla ja Turkuun pääsi hyvä jos kerran vuodessa jos sitäkään). Jos jossain liikkui poliisiauto tai ambulanssi tai jopa Mediheli siitä puhuttiin vielä viikko sen jälkeen. "Kaikki" tunsivat "kaikki". Luokat pysyivät samoina aina ala-asteelta ylä-asteelle. Jos Ellun kanat karkasivat oli siitä juttu Ukin sanomissa. Nyt kun miettii oli siellä paljon tapahtumaa. Ei sitä vain silloin huomannut.

Ihmiset Kalannissa olivat myös omaa laatuaan. Vaikka moni oli kovin ilkeä minulle en silti kanna kaunaa ihme kyllä. Loppujen lopuksi kaikki olivat jokseenkin kavereitani. Ei ollut koskaan yksinäistä. Ja vaikka monen ihmisen takia tirautti yöllä kyyneleen oli minulla silti ainakin Hannebal ja Nasse <3 Onhan minulla edelleenkin ^^ Vannoin näyttäväni epäileville varsinkin vanhoille luokkalaisilleni (joiden kanssa tuli sitten tosiaankin elettyä se 9 vuotta) että minusta tulee vielä jotain! En ole se ruma, läski, huonostipukeutuva, pelkuri, poikaton hylkiö joka tosin lauloi hyvin jonka he tottuivat näkemään vaan jotain aivan muuta! Nyt kun mietin niin moni asia jota toivoin itku kurkussa pimeässä huoneessani Titi-nallea puristaen on käynyt toteen! Ei ehkä ihan täysin samanlaisena kuin toivon: henkilöt ja paikat ehkä muuttuneet. Mutta asia kuitenkin sama. Eli teen johtopäätöksen: unelmat ja toiveet voivat toteutua.

Oli rohkea veto muuttaa pois Kalannista. Tietääkseni kukaan muu luokkalaisistani ei muuttanut. Jäivät sinne. Ukin lukioon, Novidaan, töihin, pyöräyttivät muksun... mutta kaikki jäivät sinne. Nassen piti tulla mukaani mutta sinne hänenkin oli jäätävä. En olisi koskaan uskonut että teen niin rohkean teon! Ensimmäisenä vuotena ajattelinkin että se oli vikatikki. Mutta en lähtenyt takaisin vaikka halusin. Toisena vuotena halusin jatkaa taistelua. Ja kolmantena vuotena totesin että ihan hyvä että lähdin. Vaikka Kalantiin palaisinkin vieläkin mielelläni.

Ei sitä tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Sitä on onnellinen, sitten kaikki muuttuu ja vajoat masennukseen, tulee hetken onnellisuus ja taas petyt, sitten tulee enkeli joka pelastaa sinut... entä sitten? Masennunko taas vai muuttuuko elämä vielä mahtavammaksi? Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Katsoo päivä kerrallaan mitä tapahtuu (vaikka päivä olisikin tylsä) ja suunnittelee ja unelmoi tulevaisuudesta. Ehkä nekin unelmat toteutuvat vielä...