IRC-Galleria

You took your love away, too fast
Left no chance to say look back
And now I know the truth,
It makes it easier
Maybe when time goes by,
IÂ’ll understand

LetÂ’s pretend, that IÂ’ve moved on
And I tell myself,
That life goes on, without you.
Open my eyes, Look deep inside.
I run away

You threw it all away
So blind
You pushed me far from you,
In your life.
Now I know the tears,
WonÂ’t lead to loneliness
Maybe when time goes by,
IÂ’ll understand

LetÂ’s pretend, that IÂ’ve moved on
And I tell myself,
That life goes on, without you.
Open my eyes, Look deep inside.
I run away
[Britney Spears - I run away]

Pari viikkoa sitten oli kova kirjoittelutahti, mutta nyt ei ole vain jaksanut täälläkään käydä sen vertaa että olisi päiväkirjaa päivitellyt suuren lukijakunnan iloksi.

Kuraattorilla tuli taas eilen istuttua ja tuli sivuttua ongelmiani ruuan kanssa. Tuli jotenkin kylmä ja paatunut olo kun keskusteltiin siitä miksi haluan olla laiha. Hänelle ei selvästikkään kelvannut vastaus "koska haluan sitä". Tuntui kuin olisi pitänyt sanoa jotain "koska mainostenkin muijat on laihoja" tai jokin muu marginaalisyy, jolla vastuu sysätään median suorittamalle aivopesulle. Minulla on päässäni kuva siitä, miltä haluan näyttää. Muut ihmiset aivopesivät minut vaatimuksillaan vuosien aikana. Nyt olen sitten kuulemma sairas kun viimeinkin on voimavaroja ja halua toteuttaa ne vaatimukset.
Picasso syyttää kangasta, kun taulun kuvat ovat ihan päin vittua.

http://www.youtube.com/watch?v=C9uie4qXxYM
"You can never be too thin."

http://www.youtube.com/watch?v=pkI1Yrf66_0
Taustalla soi Sigur Ros - Saeglopur. Tuollaisia pitäisi näyttää Suomessakin.

Took too much of this, had too much of that
But with you I never got enough
I thought there'd never be love in my life
And that's sad 'cos when I think what I could've had
It makes me feel so bad

I smoked a lot of sky, I drank a lot of rain
Anything to ease my pain
But now your touch is all it would take
And that's a shame 'cos I can never come home again

And you're a million miles away
I'll never get a chance to hold you
So my message is the wind
I pray that it gets through to you

Loving you was so easy
And leaving you was so very hard
And now I'm living in this ocean of blue
In the corner of a prison yard I should have listened to you.

And you're a million miles away
I'll never get a chance to hold you

Please don't be thinking of me
Please just forget about me
[Hanoi Rocks - Million miles away]

Nyt kun Hurriganesista tehdään leffa, niin seuraavaksi voisivat pistää Hanoidenkin historian purkkiin. Siinä riittäisi menoa ja meininkiä. Suruakin.

Kuten tähän päiväänkin;
RIP Rami R.
"And you're a million miles away
I'll never get a chance to hold you..."

Vaikka siitä onkin jo vuosia niin silti se kirpaisee aina kun kuulee tämän biisin.

Tulipa tänään käytyä kuraattorillakin varaamassa itselleen aika. En ole koskaan pitänyt siitä miehestä. Jotenkin inhottavan välittävä ja kiinnostunut katse sekä olemus. En pidä siitä että joku on oikeasti kiinnostunut asioistani, vaikka se onkin asia, jota toivon alinomaan.

Sick, tired and homeless
with no one here to sing for
tired of being weightless
for all these looking good boys

you can always say my attic has its charm
you can always say you did no major harm
you can always say that summer had its charm
and that you did no major harm
oh, spare me if you please

sick, tired an sleepless
with no one else to shine for
sick of all my distress
but I won't show I'm still poor

symptoms are so deep
something here's so wrong
nothing is complete
nowhere to belong
symptoms are so deep
I think I'd better stay
here on my own
so spare me if you please
[The Cardigans - Sick & tired]

---

Helmi biisi.

"you can always say my attic has its charm
you can always say you did no major harm
you can always say that summer had its charm"
*ihme hyminää*

Kiitos Hannu kesäbiisistä (kyllä, suoritin juuri Miran Kesäbiisi 2007 -arvonnan) ^_____^ Siltikin My favorite game potkii ja kovaa ;P Vaikka tämän tahdissa kyllä jammailee ihan kiitettävästi.

Why do fireflies have to die so soon?

Tuo on samanlainen mielessäni päivittäin pyörivä leffafraasi kuin Vanilla Skyn "What is happiness to you, David?" Kumpaankin haluaisin saada vastauksen omalle kohdalleni. Miksi jotkut ihmiset loistavat ja lentävät kevyesti hetken kuin tulikärpäset, ja kuolevat sitten pois? Vasta kun niihin oli kunnolla ehtinyt ihastua.

Mitä onni on? Ei ainakaan sitä mitä se minulle on. Ei se voi olla. Jos on, niin en halua tuntea sitä enää. Katkeransuloista on puristaa sormissaan kouristuksen tavoin (muisti)kuvaa niistä ajoista, jolloin muistaa olleensa onnellinen, samalla kun kuvakehyksen repaleiset, useaan kertaan uudestaan kasaan liimatut lasireunat riipivät sormia ja kämmeniä verille. Irti et voi päästää, koska vaikka sinuun sattuu, niin tuska on edes tuttua. On jotain varmaa päivissään; heräät uuteen aamuun, eikä sinun tarvitse murehtia ainakaan tulevan päivän kivuista ja suruista, ne ovat jo tuttuja, eivätkä pääse yllättämään muulla kuin voimallaan.

Tulenko koskaan piristymään? Tai unohtamaan? Päästämään irti? En tiedä. Mikään anteeksipyyntö maailmassa ei tule kerralla korjaamaan minua. No offence kenenkään (etenkään eksäni) ponnisteluja kohtaan, mutta eiköhän tätä ole jo katseltu tarpeeksi pitkään. Ei se toimi, eikä se onnistu.

Korvattavissa olen ilmeisen helpostikkin, korjaaminen onkin sitten astetta vaikeampaa, etenkin kun en ole kovinkaan halukas parantumaan.

No niin, tämän siitä sitten saa kun yrittää saada apua; kukaan ei ole paikalla. No, josko huomenna kaikki menisi yhtä ainutlaatuisesti perseelleen kuin tänään, niin voisin yrittää uudella innolla saada kuraattorin kiinni.

Lääkitsin pahaa mieltäni syömällä (-_______-) ja täyttämällä jo ennestään täyttä asustekaappiani uusilla pikku löydöillä. Tulisi jo kesä niin saisi alkaa käyttää korkoja, hameita, ohuita sukkahousuja... Nahkatakkiani <3 Niin rakas takki.

I know I'm selfish, I'm unkind.
Sucker love I always find,
Someone to bruise and leave behind.
[Placebo - Every me every you]

Tänne vuodattamisestahan tulee pian tapa. Johtunee varmaan vain siitä että vakiokuuntelijani a) on jumissa koulujutuissaan, ja b) ei jaksa enää puhua kanssani siitä mistä todella haluaisin puhua (milloinkaan en ole nähnyt yhtä nopeita aiheenvaihtoja, hän kehittää niistä pian oman taidelajinsa). Tosin eipä häntä siitä voi syyttää, kolme vuotta samasta asiasta jankkaamista ja jauhamista, asiassa kuitenkaan mihinkään edistymättä (korkeintaankin huonompaan suuntaan menoa ollut havaittavissa), voi ehkä alkaa puuduttaa.

Onneksi on iki-ihana Syli ja sen symppis porukka, jolle mikään mielialan heilahdus, ruuan/unen vierastaminen tai itsetuhoinen ajatus ei ole vieras. Jaksavat aina tankuttaa kuinka minusta välitetään, ja kuinka en ole yksin. Uskoisipa vain itsekkin vielä joku päivä.

Harkitsin tässä tänään taas vakavissani kuraattorille menoa. En vain pidä kauppiksen kuraattorista. Kävin hänellä sen ekavuoden pakollisen juttelukerran verran ja hän antoi minulle yhteystiedoillaan varustetun käyntikorttinsa "kaiken varalta". Onneksi ei sentäänsä ollut sopimassa "noin alkuun 2-3kertaa viikossa" kuten koulupsykologi ysiluokan loppuvaiheessa. Olisi halunnut siirtää minut terveyskeskuksen ongelmaksi kesän ajaksi.

Voin myöntää että viimeistään kesäloman puolessavälissä kaduin kielteistä vastaustani erittäin rankasti. Ehkä vielä joskus selviänkin sinne kuraattorille asti. Ehkä, ehkä en. Sääli etten juurikaan enää kuuntele ketään niin tottelevasti, että kukaan saisi minut sinne käskettyä. Muuten olisin siellä jo pelkästään Sylin porukan ansiosta.

Viiltely on mielenkiintoinen asia. Vähän kuin itsemurha, senkin kohdalla mielipiteet ovat usein joko tiukka ei, tai neutraali 'ihan sama, jokaisen oma asia'. Kukaan harvoin sanoo suoraan olevansa täysin puolesta, vastaan voi kyllä olla. Itselläni fiilis on kumpaankin yllämainittuun jälkimmäinen, eli jokaisen oma asia miten ja milloin itsestään eroon hankkiutuu. Ehkä se johtuu siitä että kaikkea on tullut kokeiltua paitsi isoäitiään ja Iltalehden pitkävetovihjeitä.

Viiltelyjälkiä voisi joillakin ihmisillä verrata melkeimpä tatuointeihin. Yhtä pysyviä ja niihinkin on tallennettu syvät ja läheiset tunteet.

Taas tälläistä irtonaista ajattelua, joka toisille ei sano mitään, mutta joka ehkä joillekkin sanoo paljonkin.

Ajatus ollut taas jossain ihan muualla kuin siellä missä sen pitäisi olla (koulussa). Nytkin olisi kiva kasa tehtäviä mielessä, jotka pitäisi saada tehtyä, mutta ei vain kiinnosta. Voisipa taas olla yhtä masentunut kuin vuosi sitten; sitä joko pingotti koulussa ihan hemmetisti ja hukutti kaiken pahan olon siihen, tai sitten vain nukkui ja itki. Nyt olen hereillä ja jalkeilla, mutta sielu itkee, eikä se halua tulla vaivatuksi niin maallisilla asioilla kuin opiskelulla. Pääsisin kahdesta hylätystä kurssista läpi, jos vain palauttaisin palauttamattomat lopputyöt opettajille (tehtävät on kyllä tehty, en vain koskaan palauttanut niitä. En siis jaksa sen vertaa olla asialla, että kävisin viemässä valmiit tehtävät opettajille ja pääsisin kursseista lävitse). Kotitehtäviä tein ajatuksen kanssa varmaan viimeksi vuosi sitten.

Sitä haluaa vain kuunnella 80-luvun rakkausbiisejä (=itkeä), katsella animea (=itkeä), puhua syvällisiä (=itkeä) ja itkeä. Varmaan jokin surun poistumisriitti. Se perkele yrittää riipiä poistuessaan sielun mahdollisimman rikki.

Jos joku on yhtäänkään säännöllisesti näitä lukenut niin on voinut huomata, etten ole mikään maailman positiivisin saatikka sosiaalisin ihminen, ja suurin osa kirjoituksistani sisältää aina jotain pientä alavirettä, masennusta, vitutusta sekä kaipuuta. Suurinosa biiseistä koskee menetystä ja ikävää, jotka ovat noin yleisesti mietittynä kaksi pääasiallista tunnetilaani. Vietän paljon aikaa yksikseni ja minulla on ollut ympärilläni kivoja ja hienoja ihmisiä, joita en kuitenkaan nykyään paljoa näe. Yksi ei vain halua nähdä minua, yhteen en olosuhteiden pienestä pakosta voi nähdä ja yhtä kukaan ei enää voikkaan tavata (ellei sitten ole tosi hyvät suhteet yläkerran isännän kanssa).

Viimeisen ymmärtää, mutta kaksi muuta ovat hiukan katkeroittaneet minua. Molempia näkisin ja tapaisin niin mielelläni, mutta kun he eivät halua. Ei se ole pystymisistä tai menoista kiinni, se on omasta kiinnostuksesta kiinni. Toisen kanssa homma menee aina niin, että hänellä on aina kiire jonnekkin muualle kun minua kahdesti vuodessa vaivautuu näkemään. Jos yritän vaikka kolmannen kerran vuodessa häntä nähdä niin sitten ollaan 37,5 asteen kuumeessa (ei voi poistua kotoa) tai sitten jokin toinen kaveri haluaa pelata biljardia juuri silloin. Siis wtf? Itse olen vaivautunut hänen luokseen pahimpana masennuskautenani 39,5 asteen kuumeessa, jolloin olin myös nälästä heikkona ja viikkojen uniongelmien jälkeen todellakin "pirteässä" kunnossa.
Selvästikkin arvostan häntä ihan liikaa siihen nähden millaista kohtelua minä saan.

Tosin eipähän ole ensimmäinen vittumainen miessuhde, jossa roikun väkisin.

Itsesuojeluvaistoni ei ole ollut koskaan kovinkaan kaksinen, siksi on monesti saatu turpaankin niin kovasti, että korvissa on soinut, mutta silti olen aina hinkunut takaisin. Kai se on jotain typerää ja naiivia uskoa ihmisiin ja siihen että kaikki rakastavat minua (vaikka tähänasti todistusaineisto ei tähän viittaakkaan). Rehellisesti sanottuna haluan nytkin saada joko purkillisen vahvoja unilääkkeitä tai sitten päästä taas siihen paikkaan, joka tuoksuu kesältä, liikkumattomalle ilmalle, kuumalta iholta ja sillä väreileviltä auringonsäteiltä. Siis aikaan, jossa viimeksi muistan olleeni onnellinen, ihmisen seuraan, joka viimeksi sai minut onnelliseksi.

When I dream I dream of your lips
When I dream I dream of your kiss
When I dream I dream of your fists
Your fists... Your fists

Leave me bleeding on the bed
See you right back here tomorrow for the next round
Keep this scene inside your head
As the bruises turn to yellow
The swelling goes down

And if you're ever around
In the city or the suburbs of this town
Be sure to come around
I'll be wallowing in sorrow
And wearing a frown
Like Pierrot the Clown
[Placebo - Pierre the Clown]

---

When I wanted to call you
And ask you for help
I stopped myself
Gomenasai for everything
Gomenasai, I know I let you down
Gomenasai till the end
I never needed a friend
Like I do now

What I thought was a dream
A mirage
Was as real as it seemed
A privilege
When I wanted to tell you
I made a mistake
I walked away
Gomenasai, for everything
[t.A.T.u - Gomenasai]