IRC-Galleria

Ikääntymisen väistämätön jatkumo on kai monille hankala asia. Usein sanotaan, että murrosvaiheissa on aina vaikea siirtyä yhdestä vaiheesta toiseen. Se luo paineita, se pelottaa, siitä ei tiedetä. Silti aina noihin lausahduksiin lisätään se kuinka uuden vaiheen päästyä kunnolla alkuun, siitä alkaa pitää ja sen hienouksiin pääsee käsiksi. Silloin esimerkiksi ymmärtää, että nyt tietää enemmän kuin ennen, niin itsestä kuin maailmastakin. Itse en ole varma asiasta.

Olen 20-vuotias poika jonkun sellaisen kynnyksellä jota kutsutaan aikuisuudeksi. Ai mistäkö tiedän olevani sen kynnyksellä? Koska minun ei anneta unohtaa sitä. Nykyinen opiskelupaikkani ei annan unohtaa sitä, sukulaiseni ja läheiseni ei anna unohtaa sitä, eikä edes suoramarkkinointi anna unohtaa, että minä voin nyt ottaa opinto-, asunto- ja tekstiviestilainaa, ostaa auton ja jopa ajaa sillä, ottaa erinäköisiä luottokortteja, joita voin käyttää niin kauan kun en kypsänä aikuisena jätä laskuja maksamatta. Sukulaiset ja läheiset sentään muistuttavat kannustavasti aikuisuuden onnesta erilaisilla motivointijärjestelmillä, jotka sisältävät liiallista alkoholinkäyttöä, masennuslääkkeitä, alituista sairastelua, yrittäjän paineiden ja pelkojen täyteistä elämää sekä katseen täyttävää yksinäisyyttä, joka saa kyllä minkä ikäisen tahansa säälimään ja surkuttelemaan elämänkulun kehitystä.

Ei ympärilläni ole juurikaan onnellisen tuntuisia aikuisia ihmisiä. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän onnettomia, pettyneitä ja surullisia elämäntilanteeseensa. Minä olen saanut käsityksen, että se on väistämätön lopputulos. Kaikki jäävät yksin, pettyvät, menettävät kiinnostuksensa ja elämänhalunsa. Jokainen lopulta taistelee jaksamisestaan, eikä tosiaankaan pelkästään jaksamisesta työssä tai muissa uurastuksissa vaan ihan oikeasti, että jaksaisi edes kiinnostua herättämään itsensä aamulla ja vieläpä pitämään itsensä hereillä. Miksi helvetissä tahtoisin ikimaailmassa kasvaa ja edetä siihen tilanteeseen?

Olen saanut esimakua aikuisuuden hyödyttömyydestä. Se tuo mukanaan vastuuta, josta nauttiminen on pidemmällä aikavälillä mahdotonta. Usein sanotaan, että se vastuu tuo identeetin lujittumisen ja itsearvostuksen kehityksen kautta oikeaa nautintoa siitä kuka ja mikä on sekä tuo oikeaa ymmärrystä elämästä ja omasta tarkoituksesta. On kuitenkin vaikea nähdä miten aikuistuminen oikeasti kasvattaisi uskoa itseensä ja omaan elämään tai edes kertoisi pätevästi 'kuka minä olen'.