IRC-Galleria

Onko tämä itsenäisyyttä, ettei enään tunne mikä on oikein ja mikä värin?
Ettei tunne ainuttakaan tunnetta vihan puuskan mentyä.
Lasittunutta ja hiljaista mielessä, raukeutta ja väsymystä ruumiissa.
Olo kuin kuolleella, mutta silti viellä kiinni pienissä hetkissä.

Kouristelen kylmästä.

Olenko vain menneisyyteni varjoja?
Olemmeko kaikki menneisyytemme varjoja, onhan jokainen vain tulosta menneestään.
Jos kaikki on vain sattumaa, miten voimme sitten olla jotakin, mikä on monen tapahtuman tulosta?
Jos kaikki on vain suunniteltua, miten voisimme tull ajoksikin, jota emme tavallaan ole jo?

Mitä jos olisit kahlittu niin, että sinun pitäisi palata jonnekin säännöllisin väliajoin, ettet lakkisi olemasta? Me kaikki olemme tällaisia, koska elämme nykyisyyttä menneisyyden pohjalta.

Vai olenko vain minä ainut, joka ei osaa päästää irti mistään ja mielummin muistaa kuin unohtaa?

Jos aloitamme nollakohdasta ja rakennamme elämämme niin, että lopulta tuloksena on jälkeläinen nollakohdassa meidän geeneillämme, onko elämän kiertokulku missään mielessä kehittyvää?
Ihminen, kulttuurit ja teknologia kehittyvät, mutta elämä ei. Elämä junnaa paikallaan, aina samana.
Eikö ole hyvin naurettavaa, että elämä karsii pois kaiken sen, mikä ei kehity, mutta itse on kehittymätön ja aina sama?

Kaikki on niin kovin turhaa. Kuolema ja elämä, niin kovin yhdentekevää ja samoin koko maailma, sillä mikään näistä ei ole matkalla mihinkään, ei ole mitään suurta päämäärää.

"Elämä on niitä pieniä onnellisia hetkiä." Jos elämä on sitä, että joutuu maksamaan kärsimyksellä ilosta ja toisin päin, nollatilanne, on täysin yhdentekevää, jos se kaikki loppuisi.

En sano, että elämää pitäisi vihata.

Olen niin hukassa ilman tarkoitusta, turhana tässä maailmassa.
Se sattuu, paljon. En ole kuin väline, jota kukaan ei käytä.

"Jos elämällä on tarkoitus, niin mikä on tuon tarkoituksen tarkoitus? Entäpä tarkoituksen tarkoituksen tarkoitus? Entäpä tarkoituksen tarkoituksen tarkoituksen tarkoitus? Jne."
~Muistiinpanoja 8:nnelta luokalta~