IRC-Galleria

Kuolen siihen.
Kuolin jo...

Ehkä joskus löydän sen oman paikkani.
Sen pienen hetken,
pienen alan,
jossa mikään ei pääse minuun.
Pienen huoneen,
jossa voin vain katsella miten tuhlaatte toisianne.

Minä kerään muistoja.
Ja muistoista tulee painajaisia.

Jos päästän irti,
se menettää merkityksensä.
Kivusta tulee turhaa.
Kaikesta siitä sietämättömyydestä tulee vain jotakin, mikä meni jo.

Unohdettu.
Ei haluttu.

Kipu - minä - suhteeni kipuun.

Sanoin joskus, että ihmiset määrittelevät itsensä kivun kautta.
Olin väärässä.
Vain minä määritän itseni kivulla.
Olen erinlainen,
kuulumaton,
poikkeama
ja lopulta jotakin muille pahaa.

En kuulu tänne,
en koskaan kuulunutkaan.
Jo omat vanhemmat sanoivat:
Äiti: "Mikäköhän Nikolla on kun se ei tule toimeen muiden lasten kanssa?"
Isä: "Se ei osaa KÄYTTÄYTÄ niin kuin muut lapset, ei osaa olla KUNNOLLA."

Pekka-Eric Auvisen uudeksi motiiviksi on nyt repäisty, että "pikku-veli oli koulukiusattu"
Eikö kukaan muu näe sitä, mitä minä näen?
Ihminen ei ala tappamaan vihasta.
Vasta kun viha ja kaikenlainen tunne-elämä kuolee.

Viha ei lähde ihmisestä itsestään, niinkuin ei rakkauskaan.
Siihen tarvitaan aina toinen ihminen.
Jokin, mitä vihata/rakastaa.

Vasta nyt olen ymmärtänyt, mitä tarkoittaa, että "viha ja rakkaus ovat hyvin lähellä toisiaan."
Kun yksi ihminen on koko ajan ajatuksissa.
Ja nuo ajatukset herättävät vahvoja tunteita.
(väärin sanoa "vahvoja", sillä jokainen tunne on sama)
Ei pakkomielle, vaan mystinen tapahtuma, jolloin ei osaa ajatella kuin tuon ihmisen kautta.
Kaiken.

Rakkaus?
Viha?

Mitä ne ovat minulle...?
Aivan kuin olisin ottanut ne itsestäni pois.
Työkaluja.
Aivan kuin pitäisin niitä käsissäni ja katselisin niitä.
En tunne, vaan muistan.

Mitä ne ovat minulle...?
Kipua.
Sattuvia muistoja.
Pettymystä.
Odotusta.
Halua.

Aina kipua.
Sen täytyy loppua...

En halua olla enään se, mitä olen.
En ole ihminen.
Olen vain kuvien sarja.
Kuolleiden tunteiden kertymä.
En osaa iloita nykyisestä.
Osaan vain katsoa taakseni
ja muistella sitä mitä joskus oli.
Kunnes on liian myöhäistä
ja tästäkin hetkestä tulee uusi muisto.
Surullisen katkera.

En ole kyyninen.
En vain halua ikinä löytää toista ihmistä, joka kokee samaa.

Sillä tähän ei ole lääkettä.
Tätä ei voi sanoin,
ei rakkaudella,
ei millään parantaa.

Koska se on, mitä me olemme.
Kuolleita.