IRC-Galleria

Jonkinasteinen valo astui taas hetki sitten mieleeni.
Oi voi, järjenjuoksuni on pahempi kuin itse aika.
Heiluri, puolelta toiselle pysähtymättä,
mutta ei samalla tavoin kuin maanisdepressiivisellä,
tai kaupassa tutkiessaan jotakin rikkoneella.

Olisi väärin sanoa, että minä tai maailma kallistuu johonkin suuntaan,
kun todellisuudessa (ainakin siinä missä itseni näen);
kaikki, mikä on, kallistuu.

Olisikohan ollut vuosi takaperin, kun kirjoitin tänne päiväkirjaan:
"maailma oli hassusti vinossa tänään."
Silloin en ymmärtänyt aivan tuota tunnetta.

Joskus minusta tuntuu, että kaikki, mitä olen, on vain jonkinlainen ankkuri todellisuuteen.
Että olen itse irti vähän kaikesta ja joudun elämään tätä maailmaa ruumiini läpi.
Ettei tämä keho ole muuta, kuin kuollut aspekti, johon minä annan liikettä.
Samalla tavalla kuin nukketeatterin nuket.

Ja ei, pois se, että tämä olisi sellainen itkuvalitus politiikasta ja valtioista.
Se mitä yritän sanoa on, että tämä ei ole ajatus, vaan tunne.

Etten ole minä, vaan ainoastaan minä jossakin toisessa asiassa.



P.S.
Nyt vasta 20 minuuttia myöhemmin ymmärrän sanonnat:
"Katosi kuin tuhka tuuleen."
"Kuten lanka katkeaa."

Kadonnut tunne.