IRC-Galleria

Toivottavasti unettomuuskirjoitus jää tällä kertaa lyhyeksi...

Olen niin tyhjä, kuin sadetaivas, täynnä sen pisaroita, mutta juuri muuta en.
Ilmaa keuhkot täynnä, kaikinpuolin elossa, voisi kai sanoa, mutta silti niin kuollut.

Aivan kuin kuivunut puu, käsin kosketeltava ja näkyvä, mutta sisältä ontto.
Niin laho, että sortuu pienestäkin kosketuksesta.

Elämäni menee eteenpäin enimmäkseen valheiden voimalla.
Keksin itselleni identiteetin osia.
Kokemuksia.
En edes itse osaa sanoa enään, mikä on oikeasti tapahtunut elämässäni, sillä
olen jo niin syvällä rakentamassani keinotekoisessa todellisuudessa.

Olen valehdellut lapsesta asti, niin kauan kuin muistan tämä elo ei ikinä ole
riittänyt minulle, siitä on aina puuttunut jotakin.
Identiteetti, kokemukset, merkitys.

Se pelottaa minua.
Olen kuin piirrokseni.
Mielikuvituksen tuotetta.
Kaikki oikea elämästäni jotenkin kuolee pala palalta.

EI SE RIITÄ!
SE EI KOSKAAN RIITTÄNYT!

Minä en riittänyt itselleni.
Minä en riittänyt vanhemmilleni.
Minä en riittänyt ystävilleni.
Minä en riittänyt opettajilleni.

Minä en riittänyt sinulle.

Minä en riitä.
Tuhkaa kalliolla, jonka tuuli pyyhki pian pois.

Tuli siitä sittenkin pitkä...
Haluan huutaa...