IRC-Galleria

En koe enään, että elämällä olisi minulle annettavaa.
Aivan kuin kaikki olisi koettu jo, eikä mihinkään jaksaisi ryhtyä.
Ei uskalla enään luottaa ihmisiin, ei kukaan näe asioita samalla tapaa kuin toinen.
Ja lopulta jokainen on yksin.

Tai näin minulle väitettiin.

Miksi enään turhaan heittäytyä ja uskoutua jollekulle, kun lopulta jää kuitenkin yksin?
Kaksi ja puoli vuotta hukkaan, kaksi ja puoli vuotta sopeutumista ja tutustumista.
Rakastumista, elämän jakamista.
Hyvät muistot eivät ole minkään arvoisia, kun niistä tulee painajaisia.
Kun ne eivät enään tuo hymyä huulille, vaan taakan rintakehälle.

Unelmista painajaisia.

Viimeksi, kun luulin olevani näin alhaalla uskoin sentään jaksamiseen.
Että kun tarpeeksi kauan jaksaa vain kaikkea elämän paskaa,
niin lopulta on pakko tapahtua jotakin hyvääkin.

"Ei mitään niin pahaa, ettei hyvääkin."

Mutta ei, ei mitään hyvää ole.
Kaikki tässä maailmassa on pohjimmiltaan pahaa.
Kukaan täällä ei kärsisi toisen edestä, eikä uhraisi itseään muiden takia.
Jokainen satuttaa toista oman onnellisuutensa takaamiseksi.

Tavallaan jokainen meistä maksaa hintaa toisten onnesta.

Miten olla onnellinen tällaisessa maailmassa?
Ei mitenkään.
Kaikki on koettu.
Kaikki on menetetty.
Mitään ei voi saavuttaa, eikä mistään ole hyötyä.
On vain kauniita sanoja ja valheita.

Ehkä olemme tulleet tiemme päähän.

Minä ainakin olen.
Enkä halua tai jaksa elää.
Minulle ei ole täällä enään mitään.