IRC-Galleria

Niin niin...
Elämässä on ollut, ja nimenomaan ollut, sellaisia hetkiä, joita nyt muistelee kaihoisasti.
Niihin haluaa niin kovasti takaisin, että olisi valmis luopumaan kaikesta siitä mitä on
ja elämään vain siinä hetkessä, aina, ikuisesti ja täysillä.

Useimmiten noihin tapahtumiin on jokin linkki (kekeke "Link to the Past"), joka ilmenee
täysin yllättäen jostakin. Huimaa ajan kierteisyyttä ja tapahtumien yhteen nitoutumista
on havaittavissa silloin, kun tällainen linkki ilmenee yllättäen ja tekee sen ilmenemishetkestä
tapahtuman, johon on jälkeenpäin oma linkkinsä. Tämä syö vanhemman tapahtuman
prioriteetin ja melkeinpä itsessään koko emätapahtuman.

Harvinaisen selvää on myös se fakta, että nämä tapahtumat sijoittuvat emotionaalisiin
nousujaksoihin, jolloin jokin traaginen tai mullistava tapahtuma on ravisuttanut ihmisen
olemusta/maailmankuvaa/marginaalia. Johtuuko kyseinen haikailu siis siitä, miten
tunnemme saavamme enemmän huomiota ja rakkautta osaksemme (muita tekstejäni
lukeneet muistanevat teorian muiden huomion määrittelemästä olemassaolostay yksilöllä)
ja näin tunnemme itsemme jälleen ehjemmäksi ja enemmän tähän maailmaan kuuluvaksi?

Huomioitavaa on myös, että yllättävän moni ihminen kokee elämänsä ehjemmäksi
haikaillessaan menneisyyteen. Yllättävää on, että moni meistä kieltää sen julkisesti.

Mitä tunnetta se sitten on? Nostalgiaa?

Ja miksi kaikki nuo muistot ovat kuin lasin sisään suljettuja? Miksi ne eivät "elä"?

Nietzscheä lainaten: "Kreikkalaiset, he vasta olivatkin jotakin!"


P.S. Television sarjoissa on viime aikoina näkynyt huolestuttavan paljon lainauksia Nietzscheltä.