IRC-Galleria

Keskustelen paraikaa erään ihmisen kanssa inhimillisyyden huonoista puolista. Me ihmiset olemme huonoja eläimiä, mutta muihinkaan kategorioihin meitä ei oikein voi lakaista. Miksi "ihmisen" kategorian pitäisi olla niin eläimistä eroteltua, onhan meillä eläimelliset halumme ja vaistomme, kaikki se, mikä tekee meistä inhimillisiä. Sehän on oikeastaan eläimellistä. Inhimillinen ja eläimellinen.. Synonyymejä joillakin tasoilla?

Keskitymme turhaan maalliseen, materialistiseen ja epäolennaiseen ja teemme itsemme onnettomiksi. Niin, onnettomiksi. Onko onnellisuus edes tärkeää? Sitä en tiedä, en osaa sanoa, kun ahdistaa. Onko onnellisuus elämän tarkoitus, tai edes osa sitä? Onko toivo tärkeää? Eikö jokainen meistä toivo, että elämässä käy hyvin? Ja se hyvin ei tarkoita hienoa autoa tai upeaa taloa kaupungin laitamilla.

Uskallan sanoa, että me kaikki elämme siinä toivossa, että joskus, jostain löytyisi se ihminen, se toinen olento, jonka kanssa voisimme jakaa elämämme. Ilman pelkoa menettämisestä, satuttamisesta, pettyneen kärsimyksestä ja tuskan kyynelistä. Että saisimme rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Kestävän rakkauden vuoksi siirrettäisiin vuoria ja paljon enemmänkin.

Pohdimme mitä rakkaus on. Kemiallista, vai jotakin syvempää yhteyttä ihmisten välillä? Kuka tähänkin osaisi kattavasti vastata?

Hermostun ja saan vatsakipua siitä, että ihmiset joskus pinnallisuuksissaan riitelevät asioista, joilla ei ole universumin, maailman tilan tai elämän itsensä kannalta yhtään mitään merkitystä. Tällaisina hetkinä tekisi mieli huutaa, että jumalauta, avatkaa silmät ja katsokaa ympärillenne. Tehkää työtä se mikä täytyy, mutta muu aika nähkää se yltäkylläisyyden ja turhamaisuuden vuori, jolla asumme. Olemme toki kaikki kulttuurimme tuotteita ja sidotut siihen aikaan ja paikkaan jossa kulloinkin elämme, mutta laajempi katsaus maailman asioihin tai tilaan ei olisi pahitteeksi. Ikäiseni tytöt, ja varsinkin vielä nuoremmat, kulkevat lapsityöllä tehtyjen vaatteiden ja meikkisutien, huulipunien ja väripiilareiden maailmassa, josta on vaikea irroittautua.

Nuoret naiset joka puolella maailmaa kyttäävät matkapuhelimiaan ja tulkitsevat tekstiviestien salamerkityksiä. Ihmiset kääntyvät sisäänpäin ja tuijottelevat vain omaa titaanikorulla lävistettyä napaansa.

Sattuuko todellisuus niin paljon, ettei sitä uskalleta enää edes katsoa?

Onko totuus niin ruma? Onko maailma niin ruma? Vai olemmeko me, ulkoisen kauneuden lisääntyessä, sisäisesti ja sielultamme niin saatanan rumia?