IRC-Galleria

Plop plop... Päivät putoilevat kalenterista.

Hyödytön päivä, masennuspäivä. Pyykkipäivä, ylitin itseni-päivä...
Aamulla koiraa ulkoiluttaessa pulpahti mieleeni sellainenkin ajatus, että elävätkö kaikki tällaisessa sumussa? Hyvä kun eteensä näkee, kun kaikki näyttää niin harmaalta ja hiljaiselta.

Hiljaista on kuin huopatossutehtaalla. Tällä kertaa tosin ei tehtailla töppösiä. Pro gradu loistaa poissaolollaan. Vaikka tässä vaiheessa panikointi ei auta asiaa, en mahda sille mitään, että valtava Mount Gradu pimentää taivaankin yläpuoleltani.

Vaikka kysymykset työstäni ovat viime aikoina jääneet mykiksi, kuulen niiden olemassaolon. Läheisteni silmät kysyvät, vaikka suu ei mitään sanokaan. Liian siistiä hiljaisuutta, hillittyä huolettomuutta. Epävarmuus hiipii minusta heihin, ja olen hukassa.

Mihin suuntaan kääntyä, ohjatako tämä kaarnalaiva ojaan vai allikkoon. Kas siinä pulma.

Per aspera ad astra... Niin sen olisi parasta olla....

Joillekin tämäkin on varmaan ollut selvillä jo viikkoja, mutta minulle aukesi tänään uusi vuodenaika. Lehdet putoilevat puista! On syksy! Huomasin myös, että vaahteranlehdet punoittavat ja vaikka mitä. Sehän on ruska-aika, tai jotakin.

Olen ollut niin keskittynyt pääni sisäisiin kamppailuihin, etten ole huomannut, kuinka kesä vastustaa vuodenaikojen vaihtumista. Nyt niillä on täysi rähinä päällä: kylmä tuuli piiskaa puita niin, että höyhenet pöllyävät. Koivut ovat keltaisia ja muut puut, siis ne jotka selviävät elossa pääkaupungin saastepilvien alla, muuttuvat pikkuhiljaa punakoista ruskeiksi.

Hienoa.

Löytäisinpä syystakin, niin ei tarvitsisi palella...

HOAS kehittää asiakaspalveluaan:

Sain ilmoituksen, että sopimukseni päättyy rajoitetun asumisajan loppumisen vuoksi. Sopimuksia uusitaan näet vain pariskunnille, yksinasuville se on mahdotonta.
-"jos tarvitset uutta asuntoa, lähetä sähköposti osoitteeseen se-ja-se", ja he tarjoavat sitten opintojen loppuajaksi asuntoa jossa ei ole aikarajoitusta.

->Lähetin sähköpostin. Tiedustelin puhelimitse myös mahdollisuuksiani jatkaa tässä asunnossa. Nihkeillen todettiin: "hae ohjaajaltasi lausunto valmistumisajastasi ja kiikuta se toimistoomme niin voimme sitten kirjoittaa määräaikaisen sopimuksen". Totesin, että voisin mieluummin odottaa uutta asuntotarjousta ja vaihtaa pienempään asuntoon, kuin juosta kieli vyön alla haalimassa papereita.

Puolitoista kuukautta epätietoisuutta, kolme sähköpostia ja kolme erisävyistä pyyntö-, vaatimus-, ja uhkailupuhelua myöhemmin, irtisanomiskuukauden jo alettua, sain sähköpostin: "Voimme jatkaa sopimustasi, tule allekirjoittamaan uusi sopimus toimistolle".

Viimeksi siihen tarvittiin graduohjaajan allekirjoittama ja todeksi vakuuttama paperi, jolla sitten todistaisin valmistumisajankohtani. Nyt tuota lappua ei ilmeisesti tarvitakaan. Ilmeisesti turha byrokratia unohdetaan hövelisti vasta siinä vaiheessa, kun säätiö on kusessa omien lupaustensa ja sääntöjensä kanssa.

Myös puolentoista kuukauden epätietoisuus tulevasta asunnosta on ollut turhaa; kukaan ei vain viitsinyt ottaa asiakseen ("en voi sanoa tästä enempää, otamme yhteyttä"), vaikka olen soittanut ja ollut aktiivisesti yhteydessä omaan toimistooni. Mitäs näistä. Kyseessä ei nyt kuitenkaan ollut auton vuosikatsastus tai tietokoneen takuuhuolto, vaan kotini.

Kiitokset tästä.

Loma on lopussapäin... Viimeisiä viedään.

Edessä paljon uutta (ja takana paljon vanhaa :)). Mihin on muutto, sitä tietoa asuntösäätiö vielä panttaa. Vaan eivät kauaa, kiristän sen tiedon viimeistään viikonlopun jälkeen.

Kotiuduin Suomi-sightseeingiltani tänään, ja sen verran pääsin ulos tutuista kuvioista, että Helsinkikin alkaa näyttää hyvältä paikalta. Älä hyökkää enää kimppuuni, typerä kaupunki.. Olen aina sanonut, että Helsinki on hyvä paikka, koska sinne voi kadota. Tuttuja tulee vastaan harvoin, ja kukaan ei puutu toisensa asioihin ilman jotakin pätevää syytä. Päivästä toiseen saa kulkea rauhassa, vaivaantumatta puolituttujen kuulumisista, vailla huolta oman kulissin ylläpitämisestä.

Mutta sitä vain en tajunnut, että Helsinki on kaupunki, johon voi kadottaa itsensä. Anonymiteetti on yhtä aikaa vapaus ja vastuu. Kun kukaan ympärillä ei tiedä, millainen olet, on ihmisen itsensä tiedettävä se hyvin vahvasti. Ei pidä antaa virran viedä, ei voi antaa juuriensa nousta maasta, sillä silloin kukaan ei enää tiedä, mikä on se yksinäinen korpinraato, lähijunassa matkalla Huopalahteen.

Onnistuneen irtioton jälkeen näkee selvemmin. Motivaatio uuteen lukukauteen palaa vahvana, juuret ovat saaneet ravintonsa. Näillä mennään, toivottavasti pitkälle pime(nev)ään... ... ...

L... *muisk*

Voisiko joku ottaa tämän sumun mun päästä pois? Kaikki mikä ei tapa, se ahdistaa. Aurinko paistaa, ilma on täydellinen, järvivesi on kuin linnunmaitoa.

Täällä sitä istutaan, muun maailman kiireen tavoittamattomissa. Ja ahdistutaan. On ikävä kaupunkia ja ihmispaljoutta, on ikävä omaa elämää ja tuttuja uomia. Ja toisaalta sekin ahdistaa. En tahdo jäädä enkä lähteä.

Puhelin ei soi, olen informoinut kaikkia liian hyvin. Jokainen kaveri taatusti tietää, että olen täällä korvessa, eikä kukaan soita ja kysy ulos syömään. Perhana.

Olen huono kestämään ja käsittelemään paineita. Tällä kertaa kyseessä on tietenkin opiskelujen aiheuttama stressi.. Sukulaiset kyselevät, kuinka gradu edistyy. Ja sitten yritän kuulostaa varmalta ja asiantuntevalta, sanon, että kyllä se tästä. Ei, en vielä ole tehnyt paljon, mutta tässä syksyllä..

Mitäpä jos vain kiljuisin, että enpä helvetti tiedä, kukaan ei tiedä ja graduohjaajani taatusti vihaa minua jo valmiiksi, ja olen ryhmäni huonoimmassa vaiheessa. Ja että ehkä, jos Jumala suo, valmistun jonain kauniina päivänä, mutta sitä ennen haluan hautautua suohon?

Ei. Paineidenhallinta ei selvästikään ole vahvin lajini. Ja voisiko joku nyt saatana soittaa?!

"Kas, gradukirja! Selailenpa huvikseni hieman"

Vihdoinkin.. Kauan kaivattu. Tästä haaveilin ja nyt se on tässä. Ei voisi pieni ihminen paljon onnellisemmaksi tulla.

Vaatimukset vähissä. Aivan sama, sataa tai paistaa, kunhan työt on loppu ja kalenteri haudattu ..hmm. Johonkin. Väliäkö hällä.

Odotuksen ja innostuksen aiheita riittää. Ensin mökille äidin kanssa, ja seuraavalla viikolla L:n kanssa. Luvassa rentoutumista, uimista, saunomista, hyvää ruokaa jne.

Odotan jo koulun alkuakin, mutta ymmärrän, että lomani tulee tarpeeseen. Pitää rentoutua ja purkaa aggressiot, ottaa hetki rennosti ja lakata jännittämästä ja stressaamasta asioita.

Lallallaa.. Lähdenpä kaupungille.

Yksinäinen olo. Istun kotona rättiväsyneenä. Töihin on taas aamulla mentävä... Kuusi vuoroa jäljellä.

Hip hei. Tai ei.

Torstai on toivoa täynnä.. Niin tässäkin tapauksessa. Kaksi ja puoli viikkoa .. On pitkä aika.

L, mulla on sua ikävä. Pian nähdään.

Jim kysyi töissä, että "ootsä onnellinen?". Jotenkin vaan silmät välkähti ja oli pakko hymyillä.. vastasin että oon mä. Ja huomasin, että kappas, niinpä olenkin. :)

Huh mikä viikko. Huh mikä kesä.

Kolme viikkoa kesätöitä jäljellä. Sori vaan kaikki kesän ystävät, meikäläinen on onnellinen siitä, että se alkaa olla ohi. Kesä ei ehkä ikinä ole ollut näin raskas.

Koulun alkaminen on tervetullutta vaihtelua, johan tässä on kuukausitolkulla vittuunnuttu lomailevia ihmisiä katsellessa. Hah. Kakarat kouluun sivistämään itseään, ja minulle rauhallisemmat (joskin henkisesti ankarat) gradunteko-olosuhteet, kiitos.

Tänään iltapäivälehdestä poimittua; "Sunny Beach on tosi hyvä kohde juuri mun ikäisille, kun täällä ei oikeen ole muuta tekemistä kuin juoda." Ja tämän maailmaasyleilevän ja sivistyneen kommentin kansalle tarjosi neiti Visa, 20 v.

Hmmh...