IRC-Galleria

kaksi tai kolme yötä sitten näin hämmentävää unta.

sen jälkeen olen tehnyt rakentavia uudistuksia, oikein harpponut eteenpäin, esimerkiksi siivosin oikeasti pitkästä aikaa koko asunnon, selaillut kirjoja joista pidän ja luovuttanut verta.

eilen huomasin pitkästä aikaa, etteivät laulut jotka soivat päässäni puhukkaan enää itkemisestä. (ei ne olleet surullisia lauluja, niissä vaan puhuttiin itkemisestä.)

ja kun olin uimassa, ymmärsin yllättäen taas että voin ihan itse tehdä elämästä juuri sellaisen kuin haluan.

ai niin, ja leikkasin hiukseni lyhyenlyhyiksi jo varmaan yli kuukausi sitten.

musta tuntuu, että tämä polkkatukkatrauman käsittely on edennyt johonkin suuntaan. en tosin tiedä onko suunta toivottava vai ei. mä katson noita kuvia itsestäni pitkissä hiuksissa ja mun on vaikea käsittää että se olen minä. tuntuu kuin se olisi joku muu. toisaalta koko ajatus polkkatukkataruman käsittelystä käytännön tasolla (eli leikkaamalla hiukset pois) juontaa juurensa siitä, että mun oli vaikea kuvitella että se pieni polkkatukkainen tyttö perhealbumeissa olisin minä. olenkohan edistynyt vai en?

tänä yönä kuu oli iso, pronssia ja miltei pyöreä halisten yllä. illalla olin lenkillä, muistan kun hiki virtasi otsalla piponi alla, ja että kuuntelin levyä jonka kappaleiden toivoisin lakkaavan puhuttelemasta minua. (uskon niin käyvän pian.)

sain viimein tilaisuuden pukeutua mekkoon ja näyttää sopimattoman hyvältä, juuri sitä mitä olin kaivannutkin. en tosin tiedä onko siitä kuvatodisteita. sarjakuvapäiväkirjani juoni tuntuu rullaavan paikallaan, mietin onkohan sillä jotain tekemistä elämäni kanssa.

sattumalta edulla törmärin ullaan ja inkkuun päivällä. myöhemmin illalla mieleemme tuli ajatus juhlista, joissa tehtäisiin drinkkejä. päätimme, että niin tapahtukoon. puimme yllemme mekot ja haimme kodeistamme tykötarpeita. inkulla oli mikseri. juomien ainesosina mm. mangoa, mansikoita, ananasta, mustikoita ja kookosta. luonnollisesti laseissa oli pillit.

olen tässä koittanut kerätä itseäni ja lukea kirjastossa tenttikirjoja. kasvatustiede tuntuu kyökkipsykologialta, mutta huolestuttavinta on, kun huomaan jatkuvasti soveltavani sen termistöjä ja ajatuksenjuoksuja joka päiväiseen elämääni. kandimatskuja en ole ehtinyt/kyennyt katsomaankaan, mikä lienee jälleen osoitus siitä, kuinka teen asioista ongelmallisempia kuin ne ovatkaan. tänään olen tuntenut itseni kovin itkuiseksi eikä mikään tunnu luonnistuvan. haluaisin syyttää hormooneja, mutta se olisi halpamaista.

no oikeastaan ei asiat niin kurjasti ole sittenkään. kävin kaupassa. ja katsomassa kun armas ainejäsjestömme VOITTI jalkapallo-ottelun toisia opiskelijoita vastaan ensimmäistä kertaa ehkä koskaan. voi vain miettiä millaisia nörttejä niiden täytyi olla kun hävisivät kaikenmaailman arkistohiirille ;P joo ja sit me tuulin kanssa oltiin niin vaikuttuneita, et mentiin heittelemään koreja illalla itsekkin. ja sit ihan lopuksi menin sarille katsomaan telkkaria, sieltä tuli vaikka minkälaista viihdytyttävää hömppää; ekotositeeveetä, frendejä, simpsoneita ja pussycatdollstositeeveetä. hieno päivä kerta kaikkisesti.

koska eilen illalla kiipesin katolle! 8D se oli parasta. juotiin jumpan jälkeen ullan kanssa kermalikööriä ja katseltiin ilotulituksia öisen turun yllä.

no yrittäkääpä vain arvata mitä tein juuri. ei, ei sitä. ei, tuokin oli väärin. no, minäpä kerron.

kaadoin juuri lautasellisen kuumaa tomaattipataruokaa syliini ja sänkyyni. koko lautasellisen, ei mitään säälittäviä pikkulusikallisia tai kauhallisia, vaan kokonaisen syvän kulhollisen. ja kyllä kyseessä oli tomaattiruoka, aivan, tottakai aivan varmasti saan lempilakanani ja hameeni puhtaaksi. ja kyllä, aivan oikein, siinä olivat viimeiset ruokani, mitä helvettiä syön lounaaksi nyt.

tällaista ei tapahdu oikeassa maailmassa. oikeassa maailmassa aikuiset eivät heittele ruokaa roskiin tai peteihinsä kattilakaupalla. oikeat aikuiset eivät ole tällaisia. voi paska, kaikki on niin masentavaa. lähden pyykkituvalle ja toivon että siellä on vapaa kone (johon voin hyvillä mielin hukuttautua vai?).

kyllä, nyt olen tullut siihen tulokseen, että voi olla, että mun on tehtävä jotain itselleni. tämä ei voi olla enää ihan normaalia, ja tähän "harrastukseen" menee pian kaikki mun rahat. mitä jos kuun lopussa sorrun pikavippiin, ja turmioon vievä velkakierre olisi valmis? minun on kohdattava totuus, hyväksyä itseni sellaisena kuin olen ja yrittää tehdä parannus, mahdollisesti liityttävä vertaistukiryhmään. en nimittäin enää näe muuta ratkaisua tähän sairaalloiseen leipomisvimmaani. leivon kakun tai muuta makiaa miltei päivittäin. sitten syötän sen kaikille muille mahdollisimman nopeasti, ja pian löydän taas itseni esiliina päällä taikinakulhoa hämmentämässä.

toisaalta, kaksi vuotta sitten ensimmäisenä turkusyksynänikin taisin leipoa miltei päivittäin, ja jos oikein muistan olin suht. henkisesti tasapainoisessa tilassa silloin, eli ehkä tää on vaan hyvä asia? ainakaan en usko, että niillä tuttavilla, joille leipomuksiani säännöllisesti tarjoan, on mitään tämän kumman taipumuksen uudelleen puhkeamista vastaan. silti, en voi olla miettimättä, että ihan normaalia tämä ei voi olla. ja siten havahdun taas tietoisuuteen siitä, että olen suuresti sivistynyt filosofian ylioppilas, ja tiedän, ettei normaalia ole olemassa, ja että sekin on vain käsite muiden joukossa. hah, kauan eläköön koulutus. (ja pah, voi mitä roskaa.)