IRC-Galleria

Samoissa kengissä ei jaksa kävellä kauaa.

Toivon että voisin jättää osan itsestäni taakseni. Vaikka todellinen muutos ei saa olla pelkästään ulkoinen, tein silti sitäkin.

Ihan jees olo nyt. Kun vain osaisi olla se salaperäinen peilin Mili sisältäkin.

Elias sanoo:
Hei plösö
Elias sanoo:
millos tuot sen digikameran
Mili sanoo:
sillon ku en oo enää "plösö".
Elias sanoo:
no siihenhä menee vittu 100 vuotta

Olin melkein viikon Jyväskylässä. On muuten liian totta taas se että kun sinulla on jotain kivaa ja ehdit tottua siihen, et lopulta enää kykene tajuamaan kuinka hyvän fiiliksen se on sinulle antanut. Mutta kun menetät sen, huomaat kyllä sen puuttumisen ja silloin mikään muu ei tuota enää iloa, ei ainakaan mitään sellaista mikä olisi edes verrattavissa aiempaan onneesi.

Nii-in. Nyt musta tuntuu taas siltä että jotain ratkaisevaa puuttuisi. Se tunne on aika lailla puuduttava. Siis ihan kirjaimellisesti puuduttava: fyysisesti tuntuu olevansa aivan lähellä jähmettymistä, jokainen solu törröttää ja kihelmöi. Henkisesti tuntuu siltä kuin joku painaisi koko ajan alaspäin. Tai vetäisi. Ihan kuin seisoisin jatkuvassa voimakkaassa virrassa ja minun täytyisi todella keskittyä pitämään itseni pystyssä ja kasassa, paikallani, etten antaisi periksi virtaukselle, en antaisi sen muuttaa tai kuluttaa itseäni, en antaisi sen vaikuttaa. Mutta kuka oikeasti kykenee siihen? Ja vaikka kykenisikin, niin kuinka pitkään?

Mutta toisaalta.. on aivan liikaa minun tapaistani ripustautua tällä tavoin yhteen tunteeseen ja uskoa teatraalisesti että tässä on nyt jostain todella universaalista kyse. Hah. Joskus tajuan oman naiiviuuteni ja itken sille. Mutta shit happens. Ei viisaus tule pakottamalla, ja jos en ole tyhmä nyt niin milloin sitten? Sitä paitsi en voi taistella tähtiä vastaan, olen NARRI, for fuck's sakes, minun on TARKOITUSKIN olla sinisilmäinen ja naiivi. Eikö niin, niinhän?

Angsti angsti. Onhan tässä koko kesä aikaa tehdä kaikkea kivaa enkä tasan aio antautua säälittävyydelle. En aio nyhjätä koko kesää kämpässäni, en aio tuhlata kahta kuukautta apatiaan tai negaamiseen vain koska rakastan melodraamaa ja tragediaa ja marttyyriydessä kiehnäämistä.

Ja oikeastaan henkinen tasapainoni on nyt parantunut siitä kuin mitä se oli ennen kesäloman alkua ja Jyväskylään lähtemistä. Olin aivan liian sekaisin. Nyt olen aika lailla oma itseni taas, tosin en ehkä niin selväjärkinen kuin voisin olla, enkä lähellekään sitä kyynistä surkuhupaisaa näkyä joka olin talvella. En tiedä mikä saamari minua vaivaa. Kun en tunne mitään, koen sen ikäväksi, ja kun alan taas tuntea, en pidä siitäkään. Miksi tästä on tehty niin vaikeaa, en voi käsittää.

Kyllä tää tästä, varmaan. KYLLÄ MINÄ VIELÄ NÄYTÄN! Kyllä mä voin olla sillai sopivasti cool jos haluan. On vain kumma miten ennen tätä en ole halunnut, en näköjään ainakaan tarpeeksi. k___K

"Niin, minä rakastan sinua syvästi, enemmän kuin ketään, ja juuri sen vuoksi lähden pois, sillä jos jäisin, unelma vaihtuisi todellisuudeksi, haluksi omistaa, toiveeksi että sinun elämäsi olisi minun..., siis kaikeksi sellaiseksi joka muuttaa rakkauden orjuudeksi."

- Coelho: Yksitoista minuuttia

1. SUKUPUOLI?
McFly - Five colours in her hair

2. MIKÄ ON SUURIN UNELMASI?
Lou Reed - Perfect day

3. MITÄ INHOAT? (ei kappaletta)
The Ark - Beauty is the beast
The Streets - The Irony of it all
Nine Inch Nails - Everyday is exactly the same

4. MILLAINEN FIILIS SINULLA ON NYT?
Ryan Adams - Please don't let me go
Twin Peaks soundtrack - The Nightingale
The Smiths - Please please please let me get what I want

5. MITEN ELÄMÄSI SUJUU YLIPÄÄTÄÄN?
The Ark - Tell me this night is over
Irina - Juulian totuudet
Ultranoir - Angst macht frei
The Faint - I disappear

6. MISTÄ ASIOISTA PIDÄT?
Tehosekoitin - Kaukaisimmalle rannalle
Ismo Alanko - Taiteilijaelämää
Plutonium 74 - Kallioon

7. MINNE HALUAISIT MATKUSTAA?
Yann Tiersen - La Valse d'Amélie

8. MITÄ HALUAISIT SANOA IHASTUKSELLESI/POIKA-/TYTTÖYSTÄVÄLLESI?
Kingston Wall - Shine on me
The Birthday Massacre - To die for
Twin Peaks soundtrack - Love theme
Rufus Wainwright - The One You Love

Kannattaa kuunnella ko. kappaleet ja niiden sanat. ( Muokkasin 29.5 koska vamma. )

Haastan kaikki jotka näkevät tämän.

"Joko kalvaa yksinäisten hetkien onnellinen odotus
Helvetin keskelle tipahtanut hetkellinen ihana kaipaus"

Tiedän että alan aivan pian ( viikon, kuukauden, vuoden sisällä? ) häiriökäyttäytyä. Tiedän että tekisin mitä vain turruttaakseni kivun. En juuri nyt oikein kykene keskittymään muuhun kuin siihen että pelottaa, kaduttaa ja sattuu. Jos voisin itkeä, itkisin, mutta olo on vain lahna. Ahdistaa, tekisi mieli pimentää asunto ja maata viikko sängyssä syömättä ja juomatta ja ajattelematta, toivoa että todellisuus unohtaisi minut.

Tiedän että otan itseni liian vakavasti ja tiedän että pitäisi olla välittämättä. Vituttaa olla ihminen joka ei kykene hallitsemaan mitään itsessään.

Jos tulette käymään, hymyilen ja nauran, mutta all that glitters isn't gold when inside it's dead.

On naurettavaa, miten paljon olen kuunnellut Ultranoirin Why can't we believe we can't be loved?ia, enkä ole tajunnut sitä, en ole ymmärtänyt mitään, kunnes avasin silmäni itselleni ja todellisuudelle ja tajusin.

On hassua miten jotkin elokuvat eivät katsomishetkellä välttämättä kolahda niin että niiden uskoisi jäävän mieleen pitkäksi aikaa kummittelemaan. Sitten niihin palaa ajatuksissaan yhä uudelleen ja uudelleen ja lopulta tiedostaa kuinka useasti ajattelee ko. leffaa.

Esimerkiksi Elephant. Katsomishetkellä se oli, hmhm, säväyttävä, ahdistava - etenkin kun elokuvan ympäristö ja tunnelma oli suoraan kuin Hämeenlinnasta - mutta jotenkin kuitenkin sellainen äsht-kokemus, ehkä vähän alakuloinen.

Joskus tuntuu hyvältä että tälläinen tunne tulee vasta paljon myöhemmin. Päällimmäiseksi Elephantista mieleen jäi se tunnelma. En voi kuvata Hämeenlinnaa millään muulla sanalla kuin Elephant, katsokaa se ( ja nähkää millaiset elämäni ensimmäiset 16,5 vuotta olivat. )

Tavallinen arkinen aurinkoinen päivä joka muuttuu yhdessä hetkessä painajaiseksi, sitten kaikkialla on taas tyhjää, hiljaista, mutta joidenkin tavallisten ( ainutlaatuisten! ) ihmisten elämä on päättynyt tai ainakin muuttunut lopullisesti. Niin juuri, lopullisesti. Elephantista tuli lopullisuuden olo.

Kuinka helposti tavallisen ihmisen päässä naksahtaa ja kuinka ohut on lanka jolla meidät on sidottu tähän elämään. Rajat on niin hiton häilyviä.

En ehkä halua nähdä Elephantia uudestaan. Tämä kokemus katoaisi. Haluan säilyttää sen.

Luin aamulla Paulo Coelhon Yhdentoista minuutin loppua ja sain henkisen orgasmin ( kirjaa lukiessa en ole vielä saanut fyysistä mutta I'm sure that day will come ) koska se kirja on kaunis ja hyvä ja totta joka sana.

Tämä ei johtunut kirjasta, mutta aamulla sängyssä maatessani ja kattoa tuijotellessani en voinut olla miettimättä sitä että en ole koskaan itkenyt tuntemattoman ihmisen seurassa, tai siis kaksistaan ollessa ( en kyllä ole usein ventovieraiden kanssa kaksistaan missään ). Haluaisin tehdä niin. Se voisi olla samaan aikaan sekä äärimmäisen noloa että hiton palkitsevaa. Siis minulle. En usko että tämä toinen osapuoli pitäisi sitä muuna kuin vaivaannuttavana. Niin, tämä on ihan hyvä ajatus kuudelta aamulla kun kaikki estot ovat poissa ja tuntuu kykenevänsä tunnetasollakin vaikka minkälaisiin suorituksiin. Mutta ei, en minä pystyisi. On vaikeaa itkeä edes oman itsensä seurassa.

Joo öö valvonu taas koko yön ja editoinu yhtä tekstiä jonka kirjoitin kahdesta merkityksellisestä ihmisestä joita en oikeastaan edes tunne ja näin ollen kirjoittamalla heistä häpäisen itseni ja raiskaan heidät. Mutta hey, I'm a writer, I don't need to know anyone!

As if.

Nukun sit sen enkunkokeen jälkeen johon en ole lukenut. Voi himpura, olen lukenut tällä viikolla vain yhteen kokeeseen ja siitä huolimatta kirjoitin siinä kokeessa Vili Vilpereistä!

Please just shoot me.

Olin illalla kännissä, kuuntelin Ultranoirin Reach me, Helen Kelleriä ja tanssahtelin. Kaksi mukavaa ihmistä olivat täällä ja aion viettää myös osan viikonloppua heidän kanssaan, ah.

Minusta tuntuu että en osaa olla oma itseni. Minusta tuntuu että sisälläni on niin monta Emiliaa että heitä on mahdotonta nivoa yhteen. Haluaisin joskus kyetä olemaan jollekulle se Emilia joka itse kuvittelen itseni olevan. Mutta kaikkeen pätee aina subjektin määrittämät lait.

Minusta tuntuu että yritän kaikin tavoin vakuuttaa itseni siitä että en välitä asioista joista tiedän sisimmässäni itseni olevan aivan äärimmäisen neuroottinen.

Minusta tuntuu että alan vastaisuudessa nukkua enemmän kuin 2h/48h. Joka paikkaa särkee ja kolottaa, tunnen oloni hiukan yksinäiseksi ja hiukan turhautuneeksi, suurimmaksi osaksi on kuitenkin aika neutraali olo, ei hyvä eikä huono, jossain rinnassa kuristaa ja pää on kupla.

En haluaisi antaa itselleni lupaa haltioitua liikaa. Been there, done that: en enää aio sietää sitä katkeruutta tai sitä miten sellainen tunne muokkaa minua.

Haluaisin omatuntoni takaisin, se voisi tulla ja potkia minut hereille. Jos jatkan vielä pitkään tätä samaa rataa, en saa elämässäni mitään (yhteiskuntakelpoista) aikaiseksi.