IRC-Galleria

Tänään on taas semmonen päivä, jolloin harva asia onnistuu. Ja vaikka onnistuikin, niin ei se siltikään tunnu missään - päivä oli pilalla jo ennen kuin se kerkesi edes kunnolla alkaa. Joskus on tämmöisiä päiviä, asialle ei mahda mitään - kai.

Minä en oikeastaan halua edes mahtaa. Tänään tunnen itseni niin huonoksi ja rumaksi olennoksi, etten ollut aamulla peiliin katsoessani lainkaan varma haluaisinko lähteä töihin ollenkaan - seitsemän tunnin päivä, palkka juoksee kivasti. Sekään ei nyt lohduta.

Ensimmäinen asiakas, joka sisään sitte tupsahti, tokaisi mulle päin naamaa: "Missäs sää piileskelit ku rumia tapettihin?" Kiitos Herra Asiakas nro 1., tuota kysymystä tarvitsinkin juuri tänään. Siinä ei auttanut kun hymistellä jotain sössötystä, josta en ottanut itsekään selvää. Tärkeintä siinä tilanteessa oli hymyillä asiakkaalle, eikä välittää hänen epäkohteliaasta huomautuksesta. Kun tilanne on ohi, niin voi vain todeta mielessään "olipa typerä mies". Enhän minä häntä voinut teurastaakkaan - totuus tulee aina lapsen, asiakkaan tai äitini suusta. Eri asia olisi, jos tämän kommentin olisi laukonut puolisoni.

Nykyajan parisuhteessa vallitsee tasa-arvo; käytännössä se ulkonäöstä puhuttaessa tarkoittaa sitä, että nainen saa laukoa mitä haluaa, esim:
- Paavo, tuo paita ei sovi ollenkaan sinulle. Ja entäs tuo parransänki, aja se heti pois.
(tässähän nainen vain huolehtii puolisonsa komeudesta ja sillä siisti - ei valitusoikeutta)
Kun taas mies ei saa sanoa mitään - ei ruusuja, eikä risuja (turpaan tulee joka tapauksessa) Tästä esimerkki:
- onpas sinulla upeat hiukset Heljä-Marjukka, näytät heti nuoremmalta.
- jaahas, olen siis näyttänyt ennen vanhukselta
(Heljä-Marjukka pistää luukut kiinni ja Paavo on saamaton ainakin viikon - sen se sika ansaitsikin, mitäs meni arvostelemaan naista!)

Loppupäivän, eli 6,5 tuntia, olinkin sitten varma, että joka ainoa sisääntulija katsoi minua ja ihmetteli mielessään kuinka ruman ja säälittävän näköinen ihminen voi ollakkaan. Itsetuntoani on painettu tässä lähiaikoina usealta taholta Mariaanien hautaakin syvemmälle. Ehkä ansaitsen sen, mistäs minä sen tiedän.

Kotiin tultuani olin kohdannut niin monta "kauhistus kun olet ruma ja läski"-katsetta ja möhlinyt niin monen monituista juttua, että kuin pisteiksi ä:n päälle, ah niin rakas, äitini hyökkäsi kimppuuni kuin hyenalauma zebran vasempaan persposkeen. Yritä siinä nyt sit olla tomera ja itkemättä ku koko päivän kaikki on kytänny ja haukkunu (ääneen tai mielessä). Ätini ei kestä heikkoutta - se on kamalinta mitä hän tietää. Niinpä hyenalauma innostuksissaan iski hampaansa myös oikeaan persposkeen ja se kävi yhtä kipeää kuin vasempaankin. Äitini on aina osannut löytää juuri ne sanat, jotka satuttavat minua eniten. GO-MAMA-GO-GO-GO!!!

Herääkin kysymys, miksi en saa itkeä? Miksi kukaan ei saa itkeä? Lasten kohdalla tehdään poikkeus, mutta jo 5-6 vuotiaalle aletaan hokemaan "äläpä nyt itke turhaan iso tyttö/poika"
Välimeren rannoilla, jos on uskominen Anna-Leena Härköstä ja uutislähetyksiä, ihmiset märsää, parkuu ja vollottaa tämän tästä. Mutta ei meille Suomessa - itkeminen on suuri heikkouden merkkiä, eikä sitä kannata missään nimessä tehdä ihmisten ilmoilla. Leuka vaan täytyy nostaa pystyyn ja hampaat yhteen, ei kyyneltäkään, vaikka kuinka olis paha mieli ja kävis kipiää.

Hautajaiset on eri asia - niissä täytyy itkeä. Tosin silloinkin hyvin hillitystä. Ei pidä itkeä liikaa, mutta täytyy silti itkeä; muuten leimautuu kylmäsydämiseksi ja julmaksi ihmiseksi. Toisaalta jos valahtaa arkun päällä kukkakranssien sekään kierimään tuskasta, niin hulluksihan se muu kirkkoväki katsoo - se on vain julma totuus.

Jos itkee julkisesti tai edes yhden ihmisen nähden liikkuu vaarallisilla vesillä. Itkiessään toisen ihmisen seurassa heittää pallon hänelle. Pallo on tulikuuma ja sen päällä hehkuu sana: LOHDUTA! Mitä jos henkilö, jonka seurassa olet, ei haluakkaan lohduttaa sinua? Entä jos hän ei edes osaa lohduttaa sinua? Minä tässä vähän niinku hoksasin, et jos ja kun minulla nyt muka itkettäs kauheesti, niin en mie tiiä kenen tykö mie menisin itkeen. Kehen luottaisin niin paljon, että pystyisin näyttämään heikkouteni - en kai kehenkään.

Tulos on, että minun täytyy istua paikallani. En voi pelata edes pasianssia, sillä jokainen pienikin epäonnistuminen voi laukaista itkun, jota olen pitänyt sisälläni jo lähes 12 tuntia. Jo pelkkä ajatuskin siitä, että joutuisin purkamaan päivän tapahtumia ääneen jollekulle, saa tipan nousemaan piilolinssiin ja samalla sumentaa näkökentän.

Täytyy siis esittää reipasta niinkuin muutkin suomalaiset, mutta tiedän yhtä hyvin kuin tekin, että joskus lähiaikoina napsahtaa ja pahasti. Pysykää siis poissa läheltäni, etten osu teitä kuumalla pallolla.