IRC-Galleria

Unohda ne perkeleen peltilaatikot. Minä pidän työstäni, nautin siitä että teen oikeasti käsilläni ja että teen yhtä paskimmista duuneista mitä tässä yhteiskunnassa enää on jäljellä. Nautin siitä, miten samassa paikassa hienompia hommia tekevien asenteet vähitellen muuttuvat, miten ne alkavat pikkuhiljaa nähdä minut ammattilaisena ja työtoverina piian ja ali-ihmisen sijaan. Nautin itsenäisyydestä ja yksinäisyydestä ja ennen kaikkea yhteisöön kuulumisesta ulkojäsenenä, se on leipälajini ja on varmaan aina ollut. Nautin varhaisista aamuista, kahvi- ja tupakkatauoista joihin ei tarvitse kysyä keneltäkään lupaa ja musiikin kuuntelemisesta joka saa koko homman tuntumaan joltain muulta kuin työltä ja kertoo muille että siivoojakin on ihminen.

Joten enkä voisi lakata ajattelemasta pientä palkkaani, aikaa joka kuluu bussissa istumiseen ja sitä että minuuttiakaan ei saisi mennä yli ajan koska siitä en enää saa rahaa? Enkö voisi luopua siitä ikuisesta kirotusta pyrkimyksestä optimointiin, siitä kuinka joka hetki miettii että onko tämä nyt sen arvoista sitten varmasti niin? Olisiko mahdollista elää niin, ettei tarvitsisi aina nirhata irti jokaista arvoesinettä jokaisesta talosta jossa sattuu hetken aikaa asumaan?