IRC-Galleria

Mmm, pidän. Olen järjestänyt asiani niin, että voin herätä huomenna silloin kun satun heräämään, mennä töihin kun huvittaa, tehdä sen seitsemän ja puoli tuntia ja lähteä sitten. Näin tulee olemaan jatkossa melkein aina. Siivooja on joutilas.

Kirjoitan tänne näemmä nykyään vain larppaamisesta. Sanokaa, jos alkaa kyllästyttää.

Minusta on tullut pelkuri, pyrin nykyään pitämään hahmon hengissä enemmän kuin mitään muuta. Saatan jättää loppukohtauksen väliin ja lähteä käpälämäkeen. Tietyn pisteen jälkeen en välitä enää oikein muusta kuin hahmon hengestä. Se ei johdu siitä, että yrittäisin voittaa pelin eikä edes siitä, että pelkäisin hahmon kuolemaa. Se mitä pelkään on se hetki juuri ennen loppua, jonka aikana hylkään hahmon, tulen jälleen omaksi itsekseni ja jätän sen kuolemaan yksin.

Ja tietysti koko ajan tiedän, että tämä on vain peliä, ei siinä mitään. Omasta itsestään ja todellisuudestaan ei pysty irroittautumaan oikeasti, eikä sitä kukaan haluakaan. Mutta siinä mitä jokin on ja siinä mitä se on minulle, on iso ero. Vehnän kullankeltainen väri.

Esko Jalkanen on kuollut. Jälleen kerran tajuaa, miksei sitä tarvitse pelätä. Tietoisuus kuolee, mutta sielu jää, se vain muuttaa muotoaan. Ajatuksesi jäävät elämään toisiin ihmisiin. Kuolet, mutta ei kulu kuin kuukausi, ja joku jo larppaa sinua.

Tolkien taas on ollut kuolleena jo yli kolmekymmentä vuotta ja Viivi, täysin satunnainen ihminen täysin satunnaisesta maailmankolkasta, käyttää noin vain arkipuheessaan ilmausta "hyödytön kuin rasia maata".

Äänikirjat töissä <3 Mieli kuuntelee tarinaa, ruumis tekee hommia automaattiasetuksilla. Seitsemän ja puoli tuntia vain lipuu ohi. "Oho, joko kello on yksitoista, kai sitä on pakko pitää lounastauko." "Oho, kello on puoli kaksi, kai sitä täytyy sitten lähteä kotiin, vaikka kirja olikin hyvässä kohdassa."

Jatkuva larppaaminen on muuttanut tapaa, jolla hahmotan Sormusten Herran. Kaikki eeppinen vain naurattaa, sillä been there, done that, ja oikeasti eeppistely on vain tosi kolhoa. Kuuntelen henkilöiden puhetta ja mieleeni tulee muita hahmoja, osa omiani, osa muiden. Se kirja on tosiaan kaiken kulmakivi, lähtöpiste, siitä se alkoi sekä laajemmin että yksilötasolla. Kaikki on nyt jotenkin tuttua eri tavalla kuin ennen. Oman kokemuksen kautta.

Syväintensiivikurssina, psykiatrisia toimia, jotka oman kokemuksen kautta täysin aukee.

Hmm. Mitä pirua? Eilinen viesti tuli tuplana, ajassa vain on hieman eroa. Jos yritän poistaa toisen, niin sitten se kyllä yhtäkkiä muka tajuaa, ja yrittää poistaa sen ainokaisen (poiston ollessa valittuna niitä on siis maagisesti vain yksi). Typerys.

Nyt on jo parempi olo. Olen vahtinut lapsia eilisillasta asti, siinä eksistentiaaliahdistus jotenkin katoaa. Adi kirjoittaa mun kännykkään satunnaisia kirjainrykelmiä ja haluaa, että luen ne sille. Sitten se kikattaa. Zawadi oppii uusia sanoja niin että kohisee.

Olen tajunnut taas asioita viime päivien aikana, en sellaisia suurina oivalluksina vaan eräänlaisena väsyneenä ymmärtämisenä. Kai näillä eväillä jaksaa taas vähän aikaa.

Ahdistaa. Elämässäni ei ole sisältöä. Jos sisältöä näyttäisi olevan tulossa, hyljin sitä kuin öljykangas vettä. En kestä ketään enkä mitään enkä yhtään. Ainoa siedettävä aktiviteetti on larppaaminen. Onneksi asun kahden hyvän kaverini kanssa, muuten en näkisi koskaan ketään, koska en jaksa. Jos menen jonnekin, haluan lähteä kotiin. Alkoholia en kestä yhtään. Oksettaa koko ajan. Poltan liikaa. Mistään ei tule mitään, ja sitten hyeenat ulvovat kaiken yllä.

Ja kirjoitan enemmän ja säännöllisemmin kuin ikinä ennen, saatana. Tätäkö tämä nyt sitten oli mitä halusin? Voiko vielä perua? Poltan kirjat ja paperit, katkon kynät, paskon läppärini enkä ikinä enää larppaa. Menen kadulle makaamaan niin kuin kauppias, kunnes tulee parempi mieli. Sitten haen kipin kapin kouluun, hankin oikean ammatin, kasvan aikuiseksi, elän hyvän elämän ja kuolen unohdettuna ja onnellisena. Sounds like a plan.

Paha olo tulee iltaisin, se on ihan kuin lapsena leireillä. Onkohan minulla koti-ikävä? En oikeastaan ole koskaan ollut näin pitkää aikaa poissa kotoa, en ole käynyt kuin kerran sen jälkeen kun muutin ja siitä on jo viikkoja. Ehkä pitäisi ensi viikolla mennä.

Minulla ei ole mitään suunnitelmia. En pysty kuvittelemaan tekeväni yhtään mitään. Pannaan elämä jäihin vähäksi aikaa. Vedetään syvään henkeä, myönnetään että olo on paha ja annetaan sen mennä ohi kaikessa rauhassa. Nyt ei tarvi nauttia, nyt ei tarvi onnistua, nyt ei tarvi mitään. Nyt saa tuntua pahalta niin kauan kuin on tuntuakseen. Kyllä se paranee.

Ahdistaa. Elämässäni ei ole sisältöä. Jos sisältöä näyttäisi olevan tulossa, hyljin sitä kuin öljykangas vettä. En kestä ketään enkä mitään enkä yhtään. Ainoa siedettävä aktiviteetti on larppaaminen. Onneksi asun kahden hyvän kaverini kanssa, muuten en näkisi koskaan ketään, koska en jaksa. Jos menen jonnekin, haluan lähteä kotiin. Alkoholia en kestä yhtään. Oksettaa koko ajan. Poltan liikaa. Mistään ei tule mitään, ja sitten hyeenat ulvovat kaiken yllä.

Ja kirjoitan enemmän ja säännöllisemmin kuin ikinä ennen, saatana. Tätäkö tämä nyt sitten oli mitä halusin? Voiko vielä perua? Poltan kirjat ja paperit, katkon kynät, paskon läppärini enkä ikinä enää larppaa. Menen kadulle makaamaan niin kuin kauppias, kunnes tulee parempi mieli. Sitten haen kipin kapin kouluun, hankin oikean ammatin, kasvan aikuiseksi, elän hyvän elämän ja kuolen unohdettuna ja onnellisena. Sounds like a plan.

Paha olo tulee iltaisin, se on ihan kuin lapsena leireillä. Onkohan minulla koti-ikävä? En oikeastaan ole koskaan ollut näin pitkää aikaa poissa kotoa, en ole käynyt kuin kerran sen jälkeen kun muutin ja siitä on jo viikkoja. Ehkä pitäisi ensi viikolla mennä.

Minulla ei ole mitään suunnitelmia. En pysty kuvittelemaan tekeväni yhtään mitään. Pannaan elämä jäihin vähäksi aikaa. Vedetään syvään henkeä, myönnetään että olo on paha ja annetaan sen mennä ohi kaikessa rauhassa. Nyt ei tarvi nauttia, nyt ei tarvi onnistua, nyt ei tarvi mitään. Nyt saa tuntua pahalta niin kauan kuin on tuntuakseen. Kyllä se paranee.

Tapasin tänään kuolleen ihmisen. Kuolleen imperfektissä, ei preesensissä.

Bussipysäkki Tohlopissa. Myöhästyin bussista ja odottelin pysäkillä puoli tuntia kirjaa lukien. Kuusikymppinen koiranulkoiluttaja istui penkille lepäämään ja aloimme jutella. Hän kertoi (jotenkin keskustelu päätyi siihen) saanensa kerran sydänkohtauksen kadulla Helsingissä. Paikalle oli osunut juoppo, joka oli entinen lääkäri, ja tämä oli potkaissut häntä kylkeen, oikeaan kohtaan. - Kaksi kylkiluuta meni poikki, mutta sydän alkoi toimia.

- Kuolemanpelko meni siinä. Kolme minuuttia ja seitsemäntoista sekuntia mä olin kliinisesti kuollut. Ei siinä ollut mitään. Ei siinä ole mitään pelättävää.

"Jeesus oli anarkisti, oman aikakautensa friikki. Omituinen hippi, jolta oli yksinkertaisesti pakko ottaa nirri pois, niin suuri uhka järjestäytyneelle yhteiskunnalle oli rakkauden sanaa julistava kollo partasuu. Nyt meidän aikamme Pilatukset pesevät kätensä hänen nimissään."

Hyvin sanottu. Juurikin tuon takia kuitenkin tavallaan sympatiseeraan Jeesusta, ihmisenä.

Kirjoittamaan kykenee vasta sitten, kun tiedostaa, ettei koskaan tule voittamaan tai saavuttamaan sillä mitään tai hyötymään siitä millään tavalla. Kun ei oikeastaan enää edes haluaisi, mutta tietää että on pakko. Älä yritä olla taiteellinen. Tunkeudu vain syvälle pimeään itsesi sisään, tartu hampaillasi siihen mistä kiinni saat ja revi se ulos edes näkemättä, mitä se on.

CMX on hyvää tavaraa. Tupareissa olin päissäni. En oikein osaa juoda enää hallitusti, päädyn vain kiskomaan sitä halki-poikki-ja-pinoon -meiningillä. Sitten horisen ja nauran itsekseni ja nukahtelen minne sattuu. Siinä ei ole mitään järkeä. Ei huvittaisi juoda, toisaalta ei huvita mikään muukaan. Jos juo riittävän paljon, pystyy unohtamaan sen ettei huvita juoda. Ihmisiä oli kiva nähdä kuitenkin.

Avannan markkinat oli hyvä peli. Oli kivaa, kun hahmollani ei ollut suuria tavoitteita tai muitakaan. Sain vain hengailla ja eläytyä. Lopulta lähdin käpälämäkeen, yllyke pelastaa hahmon henki oli suurempi kuin uteliaisuus. Joko tai hui hai.