IRC-Galleria

Battle Royalesta tuli tietoa. Vaikuttaa elämykseltä, mutta pelkään mielenterveyteni puolesta. 20 tuntia metsässä mukana vain pullo vettä, leipä ja päällä olevat vaatteet kuulostaa hienolta. Se mikä ei kuulosta, on se että hahmoni todennäköisyys säilyä hengissä on yksi kahdestakymmenestä, mahdollisesti vielä pienempi. Tapa kaikki ennen kuin ne tappavat sinut. Jos 20 tunnin päästä on useampi kuin yksi hengissä, kaikki henkiinjääneet tapetaan. Poistu alueelta ja kaulassasi oleva panta tappaa sinut. Yritä irroittaa panta ja sekin tappaa sinut. Saat yhden aseen, joka vaihtelee akselilla sirppi-konekivääri.

Kuulostaa aika ahdistavalta kokemukselta. Silti se homman hard-core jotenkin houkuttaa. En vain pidä tappamisesta enkä kuolemisesta, ja on ikävää jos lähden Nummirockista kesken, raahaudun Mynämäkeen asti kauhealla vaivalla ja ehdin sitten luimistella kaksi tuntia metsässä ennen kuin se onnekas konekiväärillä varustettu posauttaa minut. Pelkään myös, että sorrun pelaamaan vain taktiikkapeliä jos psyyke ei kestä enää eläytymistä. Tai sitä, että kaikki muut pelaavat taktiikkapeliä ja minä kuolen pelkoon täysin hahmossani. En edes tunne sieltä ketään. Kaikesta tästä huolimatta luulen että menen. Perille pääseminen ajoissa vaatii sompailua, mutta yleensä tuollaiset siirtymiset on mahdollista saada toimimaan kun tarpeeksi yrittää. Ja larppaaminen on sitä että pannaan joskus mielenterveys lujille, eiköhän sen kestä vaikka olisi astetta rankempikin. Luultavasti on kuitenkin myös melkoisen hieno elämys.

Pelottavaa ja yksinäistä se saattaa olla silti. Olisipa siellä joku tuttu.

Pitäisi repiä jostain uusi oletuskuva. Mistähän sellaisen saisi? Jotkut kai ottavat niitä itse. Kameralla tai sellaisella. Ei kyllä millään pysty. Yo-kuvan voisi tietysti laittaa sitten kun sellainen tulee. Näytän se lakki päässä tosin enemmän Fievel-hiireltä kuin vakavasti otettavalta ylioppilaalta. 60 oli ainoa sopiva koko, vitun isopää. Rastat ja hattu eivät ole ystäviä keskenään.

Mitähän mä taas höpötän? Tosiaan, mitähän mä aina höpötän? On se jännä. Ollaan siivottu äidin kanssa melkein viikko. Me ei siivota ennen kun on pakko joten kun on pakko, hommaa riittää. Se on ollut silti yllättävän kivaa.

Työt loppuivat. Kun näistä juhlista on selvitty, olen joutilaana. Mitä nyt menen kahdelle leirille, kolmeen larppiin, parille ulkomaanreissulle, Ouluun ja loppukesästä tutustun yksinhuoltajan arkeen vahtimalla Adia ja Savadia viikon.

Alkaa tytölle Sieppari ruispellossa kummasti konkretisoitua. Kun nyt katson elämääni taaksepäin (eikä siellä edes ole vielä paljon katsottavaa, enimmäkseen unenomaisia mielikuvia lapsuudesta, hämmentynyt teini-ikä pikkukaupungissa leffoja katsoen ja nyt pari viimeistä seesteisempää, onnellisempaa vuotta kun sentään tiedän jostain jotain), käteen jää enimmäkseen vain helvetillinen ikävä suunnilleen kaikkia kohtaan, jotka olen jossain vaiheessa näiden polkujen varrella tavannut. Minä kaipaan teitä, ihmiset. Joo, sinua myös.

Tähän kuuluisi joku itseironinen heitto, joka latistaisi hommaa vähän etten antaisi itsestäni liian pehmeää kuvaa. Se saa kuitenkin nyt jäädä.

Eilen oli kivaa, koko päivä ulkona ilman kenkiä tai kellonaikoja. Voisin elää sillä lailla. Auringosta näkee ihan tarpeeksi hyvin mikä aika nyt on meneillään, ei sitä sen tarkemmin tarvitsisi tietää. Perkeleen peltilaatikot, JUMALAUTA!

Väsymys, henkinen ja fyysinen. Olen myös helvetin likainen ja haisen savulta. Kaiken kaikkiaan olo on kuin festareiden jälkeen. Onneksi seuraavaan peliin on enää kolme viikkoa.

Siilit. Sosiaalinen mies. Nylon Beatin Viimeinen (fantasialarpissa, JUMALAUTA!). Penseät hevoset. "Siis moi!".

Olen jossain vaiheessa ihan huomaamattani oppinut larppaamaan ihastuksia ja parisuhteita. Hyvä homma sinänsä.

"Näin viime yönä unta", on aloitus joka kertoo lukijalle että seuraava teksti on luultavasti kohtalaisen mielenkiinnoton.

Näin viime yönä unta, että koululle oli tullut pahvilaatikoissa uusia paitoja. Ne olivat vähän niin kuin abihuppareita, mutta aika rumia enkä ollut varma saiko niitä ottaa vai ei. Ne muistuttivat niitä ODD:n t-paitoja, joissa Jeesus roikkuu ristillä ja alla on teksti "Anything for fame". Tykästyin yhteen niistä. Siinä oli suuri, koko paidan ylle levittäytyvä vihaisen näköinen Jumala ja alareunassa seisoi hontelo hippimäinen Jeesus, jolla oli farkut ja t-paita, jossa oli rauhamerkki. Jeesus oli kääntyneenä Jumalaan päin ja näytti sille sormillaan V-merkkiä ja sanoi: "Peace, man." Olisin halunnut sen paidan vaikka se olikin vähän oudon muotoinen, mutta joku vei ne kaikki pois. Ilmeisesti ne olivat nykyisiä tykkiläisiä varten, eivätkä koululla suotta roikkuvat abit olisi saaneet ottaa niitä. Vähän nakertaa vieläkin. Se oli nimittäin aika hieno paita.

Toisessa unessa oli ötököitä. Kuten unissani yleensäkin, ne olivat inhottavia ja myrkyllisiä ja niitä oli kaikkialla eikä niitä saanut millään hengiltä. Että näillä eväillä sitten.

Joko ne nyt loppuivat? Vain yksitoista jaksoa, kahdestoista tulee viikon päästä ja sen jälkeen ei tiedä. Juuri kun pääsin hommaan kiinni.

Jälkikäteen ajatellen briljanteimpia olivat luultavasti Phil Collins-darra, Laillinen bordelli ja Algamis, joista viimeksi mainittuun minulla tosin on aiheen puolesta henkilökohtaisia kiinnityksiä. Hitto kun osaisin kirjoittaa sellaista dialogia.
"Kiinalaisia on vaan kolme. - Kerro Linkolalle, se ilahtuu."
"Mä en tajua tästä mitään, pelle. - Sä et puhu marvaniaa. - No jonkun verran, ostokset hoituu ja juna-asema löytyy. - Marvaniassa ei ole juna-asemia. - Se oli ironiaa, pelle. - Marvaniassa ei ole ironiaa."
"Mä jätän kaiken, muutan Ranskaan ja rupean viljelemään vuohia. No ei mulla ole pokkaa. Kesällä meen kuitenkin varmasti interreilaamaan."
"Kiinnostaisko ihmisoikeudet? - Ei kiitti, mulla on jo. PINSSI! Mulla on jo PINSSI!" Puhumattakaan sitten Routalemmen ja Repomiehen jutuista, joita en tähän edes yritä taltioida.

Jännää, jännää, tuplajännää. Jatkakaa sarjaa, pliis.

Hehe. Pasila on hyvä sarja. Addiktoitui Katri nyt. Jännää.

Aivoni sivutiellä saattaa sivutiellä saattaa sivutiellä saattaa sivutiellä saattaa sivutiellä...

No ei se kirjoitettuna näytä paljon miltään. Jos tuntee biisin, voi kuvitella miltä kuulostaisi jos se jäisi juuri siinä kohtaa junnaamaan, kun sivutiellä tulee muutenkin kahdesti.

Tasoristeykset oli varsin laadukas peli, kuten myös Tyklarp ja Sinisen talon nalle. Silti täytyy sanoa että onneksi ensi viikonloppuna ei ole larppia, saa mielikin sentään vähän lepoa sinne viikoittain tunkevista uusista ihmisistä. Vittuku Kat kuoli. Siitä on kauan kun olen viimeksi onnistunut tapattamaan hahmoni, lukuunottamatta Kordeliaa joka herätettiin henkiin. Edellinen oli varmaan se örkki siinä Alendan mättölarpissa toissa tammikuulta, enkä ollut siihen yllättäen nyt niin kauheasti eläytynyt. Edellinen saman luokan eläytymisen jälkeen kuollut hahmo oli luultavasti itsetuhoinen skeptikkomme Katariina Valdemar Rämölä-pelissä toissa syksynä. Hemmetti, se oli hyvä peli.

Roikun taas Tykissä ja toivon, ettei kukaan kysy mitä täällä oikeastaan teen. Tänään olen tosin äitini leivissä, menen siirtämään sille yhden videon kameralta kasetille jos Rainer antaa luvan (ja antaahan se, koska se on maailman kiltein setä Helluntai-Maurin ja Soinnun ohella). Yleensä minulla ei ole kuitenkaan noinkaan hyvää syytä olla täällä.

Siitä mikä kerran oli koulu, on nyt tullut keidas keskellä kaupunkia, epävirallinen YMCA. Täällä voi nukkua, olla koneella, syödä varsin edukkaasti, nähdä kavereita, hätätilassa käydä suihkussakin. Kotonaan täällä on vieläkin, enkä edes ole ensimmäinen tai viimeinen abi joka koululla roikkuu. Kuitenkin täällä viettämäni vuodet alkavat kadota ja muistan vain hetkittäin, että oli todellakin aika jolloin kuljin näillä käytävillä pakosta ja tosissani, aika jolloin kellonajoilla oli jotain merkitystä ja opettajat oikeasti opettivat.

Kohta kello on kahtakymmentäviittä vaille kymmenen ja tupakkapaikka täyttyy. Ei siitä ole edes kauan kun oikeasti laskin juuri näitä minuutteja. Mutta luulen, että olen nykyään onnellisempi. Ajattelen vähemmän, tunnen enemmän ja joka hetki on kallis.

Apulanta kuuluu niihin sushi-bändeihin. Sushihan ei ole varsinaisesti hyvää, mutta sitä on hurjan kiva syödä. Olen kyllä liian vanha pitämään siitä oikeasti tai sitten liikun väärissä piireissä. Toisaalta olen musiikin suhteen aina ollut väärään aikaan liikkeellä, ensin liian aikaisessa ja sen jälkeen aina myöhässä. Yhteen aikaan kuulin jokaisesta löytämästäni uudestä bändistä sanottavan: "Jaa se, mäkin kuuntelin sitä ala-asteella." Sitten tuli YUP. Sen kanssa saa olla aika rauhassa, koska se ei mene oikein mihinkään genreen eikä sitä tajua kukaan.

Kulutan musiikkia äärimmäisen hitaasti. Junnaan samaa biisiä läpi uudelleen ja uudelleen kuin itseään keinutteleva autistinen. Olen epäluuloinen uusien laulujen suhteen. Plussana tässä on se, että muistan sanat lähes jokaisesta biisistä jota olen jossain vaiheessa kuunnellut. Miinuksena se, että kaikki muut alkavat jo kyllästyä johonkin artistiin siinä vaiheessa kun olen vasta kuunnellut sen ensimmäistä biisiä tarpeekseni ja alan pikkuhiljaa siirtyä varovasti toiseen.