IRC-Galleria

Elämäni toinen muutto. Töitä jäljellä enää viikko. Kellot siirtyivät ja ulkona on kevät.

Tuntuu hyvältä.

Viime yönä pelotti. Ennen ja jälkeen unen on vaikea ajatella järkevästi. Maailma on niin paljon laajempi silloin.

Näin unta, jossa katsoin Salattuja elämiä ja Ismo Laitela suunnitteli itsemurhaa. "Ajattelin mennä joen varteen istumaan ja katselemaan kun laivat liukuu ohi, juon ehkä pullon kaljaa ja sitten vain menen veteen ja liu'un pois." Sitten kuului miten varis raakkui, kaksi kertaa. Ehdin ajatella, että tämähän oli tosi taiteellinen ratkaisu äänimaailman kannalta, ja sitten heräsinkin jo.

Raakunta ei loppunut. Makasin sängyssä ja kuuntelin sitä. Se raakkui välillä kaksi, välillä kolme kertaa. Kraah kraah. Kraah kraah kraah.

Se on se saatanan varis, joka tapaa istua meidän parvekkeen edessä kasvavassa puussa. Ollaan ennenkin katseltu sitä. Se tulee joskus illansuussa siihen puuhun istumaan, ihan yksin ja se jää yöksi. On siitä joskus heitetty läppääkin, mietitty koska se tulee yöllä koputtamaan ikkunaani kuin Poen Korppi. "Ei koskaan enää."

Se raakkui kauan. Meni pitkään, ennen kuin uskalsin edes katsoa ikkunaan. Pelkäsin jostain syystä, että sen silmät hohtaisivat punaisina. Myös sitä, että näkisin sen aivan ikkunan edessä, mutta enemmän sitä silmäjuttua. Ajattelin, että se voi olla kuoleman enne. Ennen ja jälkeen unen moni asia tuntuu loogiselta.

Meni kauan, ennen kuin pystyin nukkumaan.

Viimeaikaisia mainiouksia:

Ihan väärä selitys, mutta paljon hauskempi.
Kiertää kuin mykkä vittua.
Hirressäkin se ensimmäinen päivä on pahin.
"Lotta kutsui mut synttäreilleen, mutta vaan jos mää en kiroile. Mutta mää aion kiroilla silti."
Päiväkodin seinällä olleesta haastattelusta: Lempilelu? Säksparonuket. Täti korjannut sen kuulakärkikynällä muotoon "Jack's paronuket."
Batman oli mielipuoli, hyppäs katolta ja kuoli, kissanainen perässä, rintaliivit selässä. Tämänkin olin unohtanut vuosiksi, mutta palautui taas mieleen. Missähän aivoissani on se kohta, joka säilyttää näitä?
Fingerpori ja Helmiä sioille sekä Tuntematon sotilas.

Nyt on kämppä alla toukokuusta elokuulle. Se on hyvä se.

Viime aikoina olen nukkunut, larpannut, hoitanut asioita, kelannut ja tehnyt päätöksiä. Pääsääntöisesti päätöksiä siitä, etten päätä mitään, kuten tavallista. Asioiden hoitamisen seurauksena olen saanut monta asiaa jotakuinkin järjestykseen.

Irlannissa mennään Dubliniin ja Kilkeehen. Todettiin Susannan kanssa, että halutaan kumpikin nähdä Dublin ja sitten sellaista maisemaa, mitä Irlannissa kuuluu nähdä. Siinä on ensin ruohoa, joka päättyy hienoon kallionjyrkänteeseen, joka päättyy mereen. Kyllä te tiedätte. Arveltiin, että sellaisia voisi olla länsirannikolla. Susanna tutki karttaa ja poimi sieltä sattumanvaraisen paikannimen. Googlen kuvahaku paljasti, että siellä on kyllä niitä oikeanlaisia kallioita.

Kilkeen nettisivut eivät suoraan kertoneet paikan kokoa, mutta jo toiselta sivulta löytyi kaupungin kirkkoneuvoston jäsenten nimet, mikä kertonee asiasta jotain. Busseja menee, juna-asemaa ei ole. Sinne siis.

Niin, ja Kelmipeli 2 tai Päivällispeli tai mikä lie oli taas hurjan kiva larppi. Lisää näitä, älyttömiä ihmissuhdekonkeloita Potterversumissa <3

Enpäs haekaan.

Jos kämppää ei löydy, voin aina mennä kotiin. Sellaista oppii arvostamaan. Niin myös sitä, että jos en jaksa painaa paskaduunia, voin mennä kouluun. Kaikilla ei ole näitä vaihtoehtoja.

On ihan selvää, minne haluan. Se on ollut kypsymässä jo monta vuotta. Saan hyvät lähtöpisteet YO:sta ja ainoa kirjallinen osio on essee, johon ei voi valmistautua. Osaan kyllä kirjoittaa itseni läpi siitä. Sitten on haastattelu ja ryhmätilanne. Minulla on niin paljon harrastuspohjaa ja olen lukenut ja ajatellut niin paljon, että jos lyön sen niille eteen haastattelussa niin eiköhän kelpaa. Vaikea kuvitella, miten ryhmätilannekaan voisi epäonnistua. Ne 51 larppia ovat pitäneet sisällään niin monenlaisia ryhmätilanteita, että mikään ei kovin paljon hätkähdytä.

Tämä on ehkä omahyväistä ja voi olla, että luotan itseeni ihan liikaa. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että ne pääsykokeet ovat läpihuutojuttu.

En vain tiedä, haluanko opiskella vielä. Paitsi etten halua. En kyllä halua enää siivotakaan toista vuotta. Tuskin saan mitään kunnon työpaikkaa myöskään. Jos menen kouluun, voin tehdä päivät mitä haluan, lukea tentteihin kun siltä tuntuu ja saada rahaa valtiolta.

Taidan hakea kouluun. Jos pääsen sisään, olen siellä kaksi kuukautta ja lähden sitten Lappiin painamaan lisää paskaduunia.

Nyt menee sitten kaikki uusiksi. Pitää etsiä uusi kämppäkin. Mitähän sitä oikeastaan haluaisi tässä elämässä rupea puuhaamaan?

YUP:n Meidän on annettu pudota on kovaa valuuttaa jälleen kerran.

Varsin yllättävä viikonloppu takana. Hyvässä mielessä, ja niillä huonommillakin hetkillä on niin paljon huumoriarvoa ettei oikein parane katua. Näin siis meillä tänään.

Nyt on tullut hirveä vimma järjestää elämääni uusiksi. Minä lähden maailmalle! Minä hankin uuden työpaikan! Minä ostan vaatteita! Minä värjään hiukseni! Minä muutan Ouluun!

Tuntuu, kuin olisin sellainen vedettävä lelu. Kuin olisin monta kuukautta vain käynyt hitaasti viimeisiä kierroksia vedon vähentyessä pikkuhiljaa koko ajan, ja yhtäkkiä joku olisi tullut ja vääntänyt avaimesta täysille. Täytyy toivoa, ettei tule seinä vastaan, koska tässä mielentilassa jäisin vain kävelemään sitä päin.

Ehkä näin on jo käynyt.

Muistot tulevat syklisesti. Vuodenaikojen vaihtelu nostaa pintaan sen, mitä tapahtui viime vuonna ja toissa vuonna ja sitä edellisenä ja lapsena tähän aikaan. Vuosi sitten näihin aikoihin olin ihastunut yhteen poikaan, ja se tulee taas mieleen. En itsekään tiedä, mitä siinä oikein tapahtui tai miksi ei tapahtunut.

Joskus haluaisin vain mennä Pirkkalaan siivoamaan sitä metallifirmaa, ja halu pahenee kunhan päästään maaliskuuhun. Mutta ei se toisi viime kevättä takaisin, ihan kuin Tykissä hengailu ei tuo niitä kolmea vuotta. Se on ajan, ei paikan ikävää.