IRC-Galleria

Nahkatakit hylätty :(

Puhuimme lauantaina Iikun kanssa siitä, miten nykyään ironian aikakaudella mikään ei ole enää oikeasti oikeasti siistiä. Kumpikaan meistä ei siis keksinyt mitään, mikä olisi kiistattoman makeeta eikä yhtään yhtään vähääkään noloa. Asiaa mietittyäni olen nyt keksinyt kaksi juttua: nahkatakit ja Terry Pratchett.

Ei muuten ole helppoa istua paikallaan ja kuunnella kun joku muu puhuu, vaikka aihe olisi helvetin mielenkiintoinen. Vami haluu kirjottaa HETI!

Toistaiseksi vaikuttaa hyvältä. 10 minuuttia ensimmäistä tuntia - vampyyrit, lonkerot ja larppaaminen mainittu. 25 minuuttia ensimmäistä tuntia - opisto rinnastettu Tylypahkaan ja kirjoittaminen taikuuteen. 45 minuuttia ensimmäistä tuntia - "Joo, mää pidän täällä sellaisia impropajoja. Ai mitä se improvisaatio on? No oikeastihan se on leikkimistä."

Käskettiin lukea ja kirjoittaa paljon. Täällä on sille aikaa ja tilaa. Huomenna aloitetaan oikeasti. Odotus odotus odotus.

Oriveden kulttuurijoku kävi pitämässä meille puheen juhlasalissa. Se oli hirveän tylsää. Kuulosti siltä, kuin se olisi yrittänyt myydä meille Orivettä. Tämä paikkakunta tunnetaan kuulemma Purnun taidekeskuksesta, naislentopalloilijoistaan ja Mämmilä-sarjakuvista. Ai et ole kuullut vai? En minäkään.

Mikä siinä on, että kaikkien pikkukuntien täytyy pönkittää egoaan pitämällä jotain kansantanhufestivaaleja tai pilkkikisoja, jauhamalla loputtomiin jostain kauan sitten paikkakunnalla asuneesta semitunnetusta kirjailijasta tai ei-kenenkään-muun-mielestä-merkittävästä kreivistä tai olemalla jonkun seipäänheiton puolimaailmanmestarin Pertti Perttisen lapsuudenpitäjä? Tiesittekö, että Jalmari Finne asui Kangasalla? Tiesittekö, että Kaarina Maununtytär asui Kangasalla? Tiedättekö, keitä nämä kaverit ovat? Minä tiedän, koska olen heistä lapsesta asti kuullut. Mutta en kyllä ole kummastakaan ihan hirveän ylpeä.

Kohdataan faktat. Isoilla paikkakunnilla ja kaupungeissa on paljon kulttuuritarjontaa ja niissä on elänyt merkittäviä ihmisiä. Pienillä paikkakunnilla on rauhallista, ihmiset tuntevat toisensa ja luontoa sun muuta hienoa on enemmän. Kummankaan ei välttämättä tarvitsisi yrittää päteä olemattomilla ansioilla, vaan myöntää olemassaolevat.

En tarkoita, etteikö kansantanhufestivaaleja tai pilkkikisoja tai kuvakirjapäiviä tai vanhojen autojen museoita saisi olla. Pitäkää ihmeessä, jos se tuottaa ihmisille iloa ja puuhaa ja tuottahaan se. Mutta älkää yrittäkö väittää, että ne tekevät siitä kahden kebabbilan ja yhden S-marketin asfalttiviidakosta jonkun Suomen kulttuuripääkaupungin, kun meidän kylällä on sentään tällaistakin toimintaa. Kyllä jumaliste on kaikkialla muuallakin.

Niin tosiaan, Finne kirjoitti Kiljusen herräsväen ja Maununtytär oli naimisissa Ruotsin kuningas tms. Eerikin (mahdollisesti Juhanan) kanssa. Kyllä meillä Kangasalla sentään on.

Katri se lähti kouluun, tinttan tanttan tallallei.

Torstaina pakkasin kaiken jälleen kerran pahvilaatikoihin ja jätesäkkeihin, sulloin sen autoon ja toin kotiin. Osaa tavaroista ei ollut edes purettu edellisen muuton jäljiltä. Nukun nyt kellarissa, johon on alunperin siskoa ja lankomiestä varten sisustettu ihan mukava huone. Viihdyn siellä, siellä on hämärää ja paljon tavaraa. Siellä tulee "punkkaan-missä-vain-mistä-saan-katon-pääni-päälle"-olo, ei "asun-kotona-omakotitalossa-isin-ja-äitin-kanssa"-olo. Luojan kiitos vanhaa huonettani ei ole säästetty sellaisena kuin se oli.

Isä muutti pois. Nyt se on sitten tapahtunut, enkä tiedä olenko helpottunut vai surullinen vai vain hämmentynyt. Mutta ei se pahaltakaan tunnu. Näin on parempi kaikille. Helpottunut, niin kai. Kestää jonkin aika oppia puhumaan äidillä käymisestä porukoilla käymisen sijaan ja tottua lähettämään ulkomailta kaksi postikorttia. Omalla tavallaan se on jännittävääkin. Mulla on nyt sitten isä ja äiti, kaksi erillistä ihmistä. Kuten Näkijän tarussa, elämänsä voi laittaa uusiksi vielä monen vuoden jälkeenkin.

Eilen oli Kelmipeli yksi ja jotain jotainosaa. Pidin, taas kerran. Käsittämätöntä draamaa, huumorintajultaan kieroutuneita vainajia (jotka eivät pysykään haudassa) ja kakkua syöviä kiinalaisia. Keskiviikkona ropetettiin ja tänään suunniteltiin tulevia pelejä. Ruvetaan kai nyt pelaamaan megaviileetä cyberpunkkia, zubu, hei. 80-luku on pienempi kuin kolme, nykyään mikään ei ole enää oikeasti oikeasti coolia. Post-moderni itsereflektiivisyys ja ironia on oikeeasti tuhonnut kaiken kliffan, hei.

Maanantaina Oriveden opistoon, hippikouluun kirjoittajakouluun reenaamaan, reenamaan ja reenaamaan päivittäin koko vuoden, ammattilaisten ohjauksessa ja muiden samanlaisten kanssa. Asumaan asuntolassa, kulkemaan käytävillä, syömään ruokalassa ruoka-aikana ja tupakoimaan katoksessa. Käymään Oriveden pikkupubeissa, liftaamaan Tampereelle, näkemään metsää olemaan metsässä. Se, että joku kertoo, mistä kirjoitan ja koska. Ja ottaa selvää, kuinka paljon olen oikeasti oppinut tämän vuoden aikana, ja olla taas persaukinen ja laskea hilujaan. Eikä tarvi siivota kahdeksaa tuntia päivässä eikä maksaa sähkölaskua. Ja viikonloput kiertolaisena milloin missäkin kavereiden nurkissa.

Niksi on tehdä joka vuosi jotain ihan muuta, eikä hankkia oikeaa ammattia ikinä.

Tulin kotiin sunnuntaina.

Tulin kotiin sunnuntaina. Tiia, Vili, Outi ja Häkkis olivat meillä ja oli kivaa. Sen jälkeen olen oikeastaan vain nukkunut. 17 tuntia unta viimeisen vuorokauden sisällä. Nilkka meni Turisaksen keikalla, mutta muuten olen aika hyvässä kunnossa. Ei kesäkuun vikan viikon angiinaa tai poskiontelontulehdusta tänä vuonna.

Päätin, että haen Oriveden opistoon ensi vuodeksi. Haluan nähdä ikäisiäni enemmän, haluan pois kaupungista ja haluan enemmän kirjoittajakoulutusta. Jälleen siis kaikki suunnitelmat uusiksi. Olen siitä aika innoissani.

Musiikki, joka soi niin kovalla että sen pikemminkin tuntee kuin kuulee. Keskellä rinkiä joku tönäisee paidatonta miestä, ja sen punoittavaan ihoon jää valkoinen kädenjälki. Se, miten hiuksiaan ravistaessa ja pyörittäessä ja heitellessä täytyy pitää silmät kiinni, koska muuten on vaikea pysyä pystyssä. Kylmä vesi, syön mitä sattuu. Aamulla teltat puhuvat ja menee aikaa tottua olemaan hereillä, mutta ei niin kauan kuin kaupungissa. Kun viimein käpertyy makuupussiinsa, on jo valoisaa. Kauempaa kuuluu huutoa, josta ei tiedä onko se lokki vai ihminen.

Ranneke oli tosin tänä vuonna aika ruma.

Huomenna lähden takaisin jonnekin. Tarkkaan ottaen kolmannelle leirille ja sen jälkeen Nummirockiin. Nämä kesät menevät aina samalla tavalla. Nämä kesät.

On paljon sellaista, mistä en tänne kirjoita. Tuntuu hyvältä. Euforia, katharsis. Tunne siitä, että on selvillä vesillä.

SPR-leirillä Porissa tajusin, että minä ja monet ihmiset, joiden kanssa yleensä olen, olemme pirun marginaalista sakkia. Useimpia ihmisiä kiinnostaa lähinnä työn, kodin ja parisuhteen pyhä kolminaisuus. Mutta ei siitä mitään ihmeempää ylemmyyttä kannata tuntea. Nämä normaalit kaverit kun sattuvat olemaan myös niitä, jotka pitävät maailman raiteillaan ja jaksavat oikeasti tehdä myös hyvää, toisin kuin meikäläiset jotka enimmäkseen vain jauhamme paskaa. MOT.

Väsyttää. On taas ikävä ihmisiä. Haluaisin nähdä teitä ja jauhaa paskaa, koska se on kuitenkin kamalan kivaa.

Kotona taas, huomiseen asti. Eurajoki on hieno kylä. Näin motorisoidun joutsenen.